Suomen Pankin matkailu- ja puutarhakerhot järjestivät matkan Kotkaan. Meitä oli pikkubussillinen. Muutaman tunsin, kaikkia en. Käytävän toiselle puolelle sattui tuntemani Annikki, jonka kanssa juttua piisasi ja matka sujui joutuisasti.

Ensimmäinen kohteemme oli Merikeskus ja siellä aloitimme kotkailumme oikein hyvällä ja monipuolisella lounaalla. Sen jälkeen jäi jonkin verran aikaa kierrellä tutustumassa keskuksen näyttelyihin. Ilokseni näyttelyihin kelpasi museokortti. Näyttelyssä näkemäni vaatteet olivat mielenkiintoisia!

UPM:n vaihtuvanäyttely oli aika suppea ja enimmäkseen taulut minulle hieman teknisiä, tehtaallisia. Yllä oleva taulu on Robert Lucanderin (v. 2002). Sen pohja tyylittelee Akseli Gallen-Kallelan Kullervon kirousta. 

Lolita-muotisuuntaus tuli 1980-luvulla Japanista ja levisi kaikkialle maailmaan. Se on yhdistelmä japanilaisesta mangasta ja animesta sekä muodin historiasta. Yksi sen alaluokka on ottanut vaikutteita merimiestyylistä sekä japanilaisesta koulupuvusta, seifukusta. Loilita-muoti korostaa eleganssia ja viattomuutta. Usein siihen kuitenkin virheellisesti liitetään eroottisia piirteitä Vladimir Nabokovin Lolita-romaanin (1955) mukaan. 

Seksikäs merimies oli suosittu hahmo sanoma- ja aikakauslehdissä 1800-luvun lopulla. Tiukkoihin vaatteisiin pukeutuneista lihaskimpuista tuli niin miesten kuin naistenkin ihailemia seksisymboleja. Merimieshousujen erityinen sepalus on suunniteltu käytännölliseksi, mutta sen on nähty olevan kuin kehys merimiehen sukupuolielimille.

Gianni Versacen (1993, Italia) lipuilla koristeltu jakkuasu on saanut inspiraationsa Miami Beachin rannoilta. 

Univormu Thom Browne (2014, USA). Takkiin sisältyy perinteisen kalukukkaron uudelleentulkinta. Keskiajan muotikummajainen oli housuissa jalkavälin peittämä erillinen pussimainen vaatekappale, joka kätki miehen sukuelimen. Se on mahtipontinen fallossymboli. 

Anna-Mari Pahkalan (2016) suunnittelema iltapuku on tehty muovijätteestä!

Pääsin komeiden merimiesten kanssa yhteiskuvaan!

Ulkona oli mahdollista mennä jäänmurtaja Tarmoon. Aikaa oli kovin vähän seuraavaan paikkaan siirtymiseen, mutta ennätin kuitenkin käydä muutamaa hyttiä katsomassa. Laiva jäi kiertämättä. Harmi sikäli, että siellä oli juuri alkamassa opastettu kierros. 

Keittiö.

Kaiketi kapteenin hytti. 

Kaiketi merimiesten hytti.

Oli ennustettu kovin sateista päivää. Tulihan sitä vettäkin, mutta kaatosateet onneksi vain silloin kun istuimme bussissamme. 

Matkamme jatkui keskustaan ja sieltä saimme seuraamme hyvän "puisto-oppaan" (nimi jäi kysymättä). Hän kertoi, että Kotkassa on peräti 400 saarta. Puistokatselmuksen aloitimme Sibeliuspuistosta. Sibeliuspuiston laidalla oli aikoinaan Peter Sinebrychoffin oluttehdas. Mies tuli kaukaa Venäjältä ja tosiaan perustikin oluttehtaansa Kotkaan, ei Helsinkiin.

Sibeliuspuisto oli 1800-luvulla venäläisten sotilaiden harjoituskenttä ja pelkkää hiekkaa. (Nykyisen torin kohdalla oli silloin sotilaiden paraatikenttä). Puisto oli pitkään nimeltään Kisakenttä. Nykyisen nimensä se sai 9.5.1956 - Sibelius täytti silloin 90 vuotta. Sibeliuksella ei ollut mitään vahvoja siteitä Kotkaan. Suursaari oli kuuluisa kylpylä ja sinne Sibbe meni kylpemään Kotkan kautta. Mutta saipa silti nimensä puistolle!

Puistossa koira istuskelee tulikivestä tehdyn ruokailuryhmän pöydällä (taiteilijan nimi unohtunut).

Tämä puisto siis ollut kokonaan hiekkaa. Nyt erittäin kaunis! Puistossa saa kävellä nurmikolla kaikkialla muualla paitsi englantilaisen puutarhan osassa. Kukkaryhmän kohdalla on ollut kahvila 1930-luvulla.

Puu ruukussa puistossa, kadun varrella. Ruukku on koottu kahdesta osasta, muuten olisi ollut aika hankala istutushomma!

Lehmukset on istutettu 1800-luvun lopulla pölyä sitomaan. 

Etualalla oppaamme. Sibeliuspuistossa on säilytetty kaistale 200 vuotta vanhaa katua.

1930-luvulla puisto oli pelkkää nurmea ja suihkulähteen kohdalla oli valotolppa. Tolpan ympärillä oli agave-kasveja. Suihkulähde on 1950-luvulta.

Patsaan on suunnitellut turkulainen kuvanveistäjä Jussi Mäntynen. Suihkulähteen huipulla on Kotkat-veistos. Paikalla oli veistos, jossa mies oli alasti ja patsasta paheksuttiin. Se täytyi siirtää syrjäiseen paikkaan (emme käyneet etsimässä!). Patsaan vieressä kasvaa pilarihaapoja. 

Valaisimet ovat 1930-luvun tyyliä. Istutusten reuna-aidat ovat 2000-luvulta, mutta 1930-luvun tyyliin nekin. 

Sota-aikaan koko puisto oli viljeltynä, ruuasta kun oli huutava pula. Kaupunkilaiset perustivat puistoon omia viljelmyksiään. 

Heikki Laaksonen on kuuluisa kotkalainen puutarhaneuvos. Hänen ansiotaan on puistojen kauneus. Hän on todennut, että kauneus ei sulje pois teollisuuskaupunkia. Työ on ykkönen, mutta puistot tukevat hyvinvointia. 

Kotkan Keskuskadulle on lisätty yksi patsas joka vuosi. Useimmat niistä ovat taiteilijoiden lahjoittamia. Patsaita on nyt nelisenkymmentä. Veistospromenadikin oli Laaksosen idea. Erään hotellin (hotellin nimi unohtunut) yhteen huoneeseen Laaksonen on rakentanut suppilovahveropöydät. 

Ihailimme teatterin ulkotilan hienoutta (ei kuvia). Gabro-kiveä ja graniittia. Kun kiviä kääntelee, teatterin seinään heijastuu aina erilainen valo. Olli Manteren taidetta. Hieno idea!

Matkamme jatkui Kotkan vanhimpaan kirkkoon: Pyhän Nikolauksen ortodoksikirkko vuodelta 1801. Vanhin ortodoksikirkko on Lappeenrannassa, kotkalainen on toiseksi vanhin. Kotkassa on noin 1 000 ortodoksiseurakuntalaista. Kirkon puisto on nimeltään Iso puisto. Se on Kotkan vanhin, englantilaistyylinen 1800-luvulta. Puistossa ei ole kukkaistutuksia, vain puita ja nurmikkoa. Sinne rakennetut asvalttikävelyväylät on rakennettu ihmisten käyttämien polkujen mukaisesti. 

Pyhän Nikolauksen kirkko. 

Alttari. 

Yksityiskohtia. 

Opetuslapsien määrä ikkunoita katossa?

Kirkon edustalla on Maria Purpurin patsas (s.1885?). Hän oli ortodoksikirkon pelastaja. Maria oli syvällisesti uskovainen ja rakasti omaa kirkkoaan. Kun sotilaat tulivat, hän meni portaille makaamaan ja kielsi sotilaita tuhoamasta kirkkoa. Sotilaat olivat armeliaita ja säilyttivät kirkon. 

1800-luvun alusta kirkon takana oli pieni ortodoksinen hautausmaa. Nykyään hautausmaa sijaitsee keskussairaalan takana. 

Puisto on kooltaan kahdeksan hehtaaria. Se on tavattoman kaunis yksinkertaisuudessaan, vihreydessään (oppaamme suosikkipuisto). 1960-luvulla puistoon tehtiin vuoripuro (ei kuvaa). 

Kuva on kahluualtaasta, jossa ei kuitenkaan ole vettä. Paikalla kokoontuvat nuoret ja kait altaalle oli tehty ilkivaltaa. Kuvan ulkopuolella vasemmalla on pergola. 

Puistossa oli aikoinaan eläimiä ja lautatarhoja. 1860-luvulla aluetta alettiin hoitaa ja tehdä puistoa kirkon ympärille. Niitto tehtiin (vai tehdään - tuskin?)  kaksi kertaa kesän aikana viikatteella. Tässäkin puistossa kasvatettiin sota-aikaan ruokaa. 

Patsas puiston laidalla: Elämän tanssi. Sen on taiteilija Virpi Kanto (2015) valanut itse betonista.

Iso puisto-kierroksen jälkeen jatkoimme matkaa bussilla. Puistossa ollessamme oli suorastaan helle, mutta heti bussiin päästyämme alkoi sataa tosi rankasti. Se oli suhteellisen pikainen kuuro, vettä ei tullut enää kaatamalla kun piipahdimme yrttipuutarhaan. Se oli ylimääräinen ohjelma etukäteen suunniteltuun. Tykättiin! 

Yrttipuiston alueella oli aiemmin redutti = puolustuslinnake, 1800-luvun alkupuolella. Kun Kotkassa oli asuntomessut vuonna 2002, silloin paikalta kaivettiin yrttipuisto esiin. Ja kukas muukaan oli asialla kuin Heikki Laaksonen! Puistoon istutettiin erilaisia monivuotisia rohtokasveja 1800-luvun malliin. Kasvit istutettiin kohopenkkeihin. 

Maurinmalva.

Rohtosalkoruusu.

Yleisilme puistosta.

Rohtoluppio.

Rantapunalatva. 

Bussimatkamme jatkui. Opas kertoi bussin ikkunasta näkemistämme paikoista. Kadun varrella oli taloja, joita ei juurikaan saanut muuttaa, kymmenkunta kaunista taloa (en muista syytä, miksi ne piti säilyttää alkuperäisinä). Näimme maailman suurimman näkkileipätehtaan (Vaasan). Alueella on ollut yhdeksän sahaa, joiden vierellä taloja työntekijöille. Asunnot olivat pieniä hellahuoneita. Niissä asui perhe, mutta yksi sänky oli vuokrattava kihlapareille. 

Kotkassa on paljon puistoja. Kaikkia emme ennättäneet valitettavasti nähdä. On mm. Pionipuisto, jossa on satoja pioneja. Kaupunki oli vastahakoinen puiston perustamiselle. Mutta suostui sitten puiston perustamiseen ja tekemään penkit kukille, koska Pioniseura lupasi pitää huolta kasvaeista. Pionit saatiin lahjoituksena taimitarhoilta.

Fuksin puisto (palkittu) on tunnettu Atsaleoistaan. Tätäkään puistoa emme nähneet. 

Seuraava kohteemme olikin sitten todellista silmäruokaa: Sapokan vesipuisto! (Olen siellä joskus käynyt, mutta siitä on vuosia aikaa) Se on joka vuosi palkittu kansainvälisillä palkinnoilla vuodesta 2019 lähtien. Alue on kooltaan kolme hehtaaria. Siinä on neljä elementtiä: 

- Kasvit.

- Vesi. Sapokanlahti oli saastunut, vesi jopa kävi kesällä. Heikki Laaksonen kehitti vesiputouksen, joka kierrättää vettä ja on samalla kaunis. 

- Valo. Puistossa on lähes 100 valon lähdettä.

- Kivi. Nyt puistossa oli Kiviset kotkat -niminen kivinäyttely, jossa satoja kiviä Suomen maaperästä. 

Kuva upeasta kivinäyttelystä. 

Ja sitten kuvat siitä kaikkein komeimmasta: vesiputouksesta. Putouksen paikalla oli aiemmin hyppyrimäen alastulo. Nerokas mies se Heikki! Hän on antanut Kotkalle aivan uuden, kauniin ilmeen. Miten paljon yksi ihminen saakaan aikaiseksi, jos hän on luova ja innostunut. Ja saa luvan toteuttaa suunnitelmiaan.

Etualalla hyljepatsas.

Näkymä putoukselta Sapokanlahdelle. 

Konserttipaikka Sapokanlahdella. Lahdessa on muuten karppeja, joita ei tietenkään saa kalastaa.

Kiviä konserttipaikkaa vastapäätä. Kivet ovat teollisuuden ylijäämää. Näiden vieressä on Jättiläisen portaat, nekin teollisuuden kierrätystä. 

Taieilija Eero Hirvosen lahjoittamat kiiltävät veistokset.

Ei oikea haikara, mutta söpö viritelmä!

Kävelimme seuraavaksi japanilaiseen puutarhaan. (En tainnut kuunnella opasta kun kiertelin kuvia napsimassa, vihossa ei mitään merkintöjä...)

Kävelymme ja koko retkemme päättyi Tulikukka-ravintolaan. Siellä meillä oli hetki aikaa hotkaista jotain tai ostaa evästä kotimatkalle. Ravintolan sijainti oli hieno, meren rannalla. 

Vielä viimeinen tunnelmakuva juuri ennen bussiin astumista. Kotimatka alkoi. Uskoisin, että kaikki osallistujat olivat oikein tyytyväisiä retkipäivään. Kotka ihastutti, sinne pitää mennä uudelleenkin - ainakin ne puistot katsomaan, joihin emme nyt ennättäneet. Kiitos mukavasta päivästä järjestäjille ja matkakumppaneille! 

Kuvieni taso ei ole kovin kaksinen. Jouduin ottamaan kuvat "pikkukameralla". Parempikin kamera oli mukana, mutta tiedän, että sen kuvat ovat liian "isoja" blogiin laitettavaksi, blogi hylkää ne. Myös se harmittaa, että nykyään blogin tekstiä ei saa isommaksi ja varsinkin se, että kuvia ei saa isommiksi. Ennen sai molempia. Mutta hyvä edes näin. Tästä osiosta tuli aikamoisen pitkä, mutta päätin aloittaessani, että jaksan laittaa kaiken yhteen osioon, mukavampi meikäläisen palata uudelleen elämään tätäkin reissua. Olisi pitänyt voida tehdä tämä heti tuoreeltaan, jottei olisi noita "en muista"-kohtia (niitä en ollut vihkooni kirjannut). Mutta kun oli rästejä vielä Kotkaa edeltävistä ajoista. Näillä mennään!