Alkuun muutama sana Ailasta. Autossa turvavöissä istuessaan hän sanoi, että painaa hankapäätä. ??? Selvisi, että kyse on kainalosta. Tänään hän toi iltasatukirjaksi Peppi Pitkäpepun, oikea nimi oli päässyt unohtumaan. Edelleenkään Aila ei pysty myöntämään, että tytöt ja naiset ovat ihmisiä - vain pojat ja miehet. Tytöt ja naiset ovat tätejä, äitejä, tyttöjä, naisia, mummeja... Yleisnimitystä (ihmisen korvikesanaa) hänellä ei naispuolisille ihmisille ole.

Pieni kevennys alkuun, sillä tämä blogini osio on tosi surullinen, itkettävä. En mennyt must-paikkaan Muistojen museoon ennen kuin Sirkka saapui Santiagoon. Emme tunteneet toisiamme 40 vuotta sitten, mutta olemme tahoillamme eläneet ja kokeneet vahvasti Chilen silloiset tapahtumat. Kumpikaan meistä ei olisi uskonut, että joskus olemme täällä paikan päällä näkemässä ne hirmutekojen paikat. Suomessa oli tosi vahva Chile-solidaarisuusliike. Minkään muun maan pakolaisia ei ole Suomessa otettu vastaan niin lämpimästi kuin chileläisiä. Helsingissä jopa 4 000 ihmistä oli marssimassa Chilen puolesta, siellä mekin. Totesimmekin, että jos olisimme olleet chileläisiä Chilessä tai Suomessa olisi tapahtunut vastaavaa, todennäköisesti olisimme kuuluneet niihin, jotka murhattiin tai jotka "katosivat". Tuurinpeliä tämä elämä.

Sirkka toi minulle tuliaisiksi kirjasen (jota valitettavasti en ole vielä ennättänyt juurikaan lukea). Sen nimi on "Chilen kansa ei ole yksin", kirja perustuu Linda Heinosen historian pro gradu-tutkielmaan. Pian minä tuon kirjasen ahmaisen, näyttää tosi kiinnostavalta.

Muistojen museossa ei saanut ottaa valokuvia, enkä huomannut ottaa kuvaa rakennuksestakaan. Se oli moderni, hieno talo. Sen kolmessa kerroksessa oli tilavasti ja kauniisti esillä kaikki koskettava 40 vuoden takaa. Aula oli avoin ja koko kolmen kerroksen korkeudelta seinällä oli valokuvia ihmisistä, jotka murhattiin. Kuvia oli paljon. Kerroksissa oli alttarimainen kyntteliköin valaistu tila, jossa saattoi istua ja katsella seinän kuvia. Yhdessä kerroksessa oli näyttöpäätteellä kuvia tapettujen kotialbumeista.

Ensimmäinen kerros oli itkettävin. Katselimme päätteiltä kuvia ihmisistä, jotka pidätettiin kadulla ja työnnettiin autoihin, jotka veivät heidät ties minne. Kuuntelimme päätteeltä Allenden viimeisen puheen, joka oli tekstitetty englanniksi. En kerta kaikkiaan suoriutunut loppuun asti. Menin hillitsemään tunteitani ulos, jonne oli tuotu vartiotorni jollaisesta vangittuja oli pidetty silmällä. Ei paljon lohduttanut. Monitoreille oli tallennettu paljon tuonaikaisia kuvia, mitä enemmän niitä katsoi, sitä ahdistuneempi oli olo.

Löytyi himpsusti jotain Suomestakin. Oli iso valokuva äidistä ja pikkutytöstä, istuivat kait Tuomiokirkon portailla. Äidin kädessä oli lehti Koulutyöntekijä. Löytyi myös juliste, jossa kerrottiin Victor Jara -festivaalista Helsingissä 26.-29.10.1978. (Siellähän oltiin!). Ylimmässä kerroksessa oli vaihtuvanäyttelyitä. Esillä oli paljon kuvia tuon menneen ajan englantilaisten solidaarisuudesta Chileä kohtaan. Oli taidenäyttely, jonka naispuolinen tekijä oli ilmeisesti kuollut ihan tämän vuoden alussa, muistonäyttely oletettavasti. Siellä oli myös monia kankaalle aplikoituja maisema- ym. tauluja, joiden alapuolella oli teksti: Fonde Liisa Voionmaa Tanner. Hyvin suomalainen nimi! Olisikohan hän koonnut nuo monet käsityötaulut näyttelyksi, en tiedä.

Kun poistuimme museosta päivänvaloon, oli aika taas hengittää normaalisti. Jatkoimme metrolla matkaa hautausmaalle, jossa jo aiemmin olen ollut ja josta olen kirjoittanut blogiinkin. Nyt minulla oli kaveri, jonka kanssa yhdessä kauhistelimme niitä seinälaatan yli 3 000 nimeä, "kadonneita" ja viereisen seinälaatan nimiä - poliittisesti murhattuja. Murhattujen kuolinajat yltävät vähenevästi vuoteen 1990, diktatuurin loppumiseen. Missä kauheassa pelossa ihmisten on täytynyt elää tuo diktatuurin aika, voih.

Yhdessä Sirkan kanssa koimme myös sen surullisen tunnelman, joka valtaa mielen kun katsoo sen kamalalla tavalla kuoliaaksi pahoinpidellyn homopojan silmiä. (Aika yleistä, että haudoilla on valokuva vainajasta). Edellisellä kerralla olin niin silmät sumeana haudalta poistuttuani, etten huomannut että vieressä on muistomerkki hänelle (ja kaiketi se on muistomerkki myös kaltaisilleen; hyville ihmisille joiden on täytynyt poistua keskuudestamme raaalla tavalla, poikkeavuutensa takia).

Ja eihän me nyyhkyttelijät vieläkään luovutettu. Rankka päivämme jatkui taksilla Villa Grimaldiin. Se on paikka, josta olen kertonut jo aiemmin ja jossa olin lähetystön Eijan kanssa muistokonsertissa niille sadoille, joiden vankila oli tuo uskomattoman kaunis paikka. Edellisen käyntini jälkeen alueelle oli ilmestynyt työkoneita ja työmiehiä. Puistoa rakennetaan entistäkin kauniimmaksi muistomerkiksi niille, jotka siellä on teloitettu.

Kaksi suomalaisrouvaa oli aika lailla takit tyhjinä kierroksen jälkeen. Se oli MUST-kierros joka oli tehtävä. Viktor Jaran stadionille emme menneet, koska se on umpitila (entinen nyrkkeilystadion). Sinne olin etukäteen suunnitellut meneväni itkemään, silloin kun luulin sitä Helsingin stadionin kaltaiseksi. Nyt ovet ovat lukossa ja tila on asunottomille/irtolaisille päänkallistamismesta.

Koska teksti on kuvaton, haluan liittää loppuun kaikki viime blogitekstini jälkeen ottamani kukkakuvat. Ne ovat kunnianosoitukseni niille ihmisille, jotka nuorina, terveinä ja hyväkuntoisina ovat diktaattorin vallan päätöksestä päätyneet mullan alle. Heidät olisin halunnut Chilessä tavata.  

Jakaranda on enimmäkseen kukkinut, vielä löytää joitakin kukkivia.

Kuulun siihen suomalaiseen ikäryhmään, joka on saanut pisimpään elää koko Suomen historian aikana ilman sotaa. Siitä kiitän. Tuon 40 vuoden takaisen Chile-kauheuden aikana olin töissä ja ystäväpiireissä, jotka kokivat Chile-kuviot voimakkaasti, hyvin voimakkaasti. Solidaarisuus muiden maiden kaltoin kohdeltuja ihmisiä kohtaan nosti voimakkaasti silloin päätään Suomessa. Ystäväni Jori teki jopa laulun Chilestä. Yritänpä muistella miten se meni:

Oli köyhä Chilen kansa, vaikka rikas oli maa. Se vaati vapauttansa ja työstä osuuttansa. Vaikka kuparia tuotti maa rikas Andien, tahtoi omaan voimaan luottaa ei rahaan jenkkien. Aalioliolaa, vallankumous kohta saa ja työläissosialismi, ja työläissosialismi. Aalioliolaa, vallankumous kohta saa ja työläissosialismi meidät vapauttaa.

Ryhtyi Chilen kansa liittoon yhtenäisyysrintamaan, oli väsynyt se riistoon, oli väsynyt se riistoon. Ja Salvador Allende, oli presidentti maan, ja Salvador Allende meidät vapauttaa....

Vaan Chilen fasisteille ei muutos sopinut eikä jenkkein kätyreille, eikä jenkkein kätyreille. Allenden tappoi luoti ja alkoi taantumus, ja veri kansan vuoti, loppui vapautus. Aalioliolaa..

Jotenkin se näin meni, sanat eivät ole täällä mukana. Salli voi jatkaa....

Tänään kun ratkoin Kryptoa parvekkeella (Sirkan tuoma Ilta-Sanomat), sattui riveille tulemaan sana Andit. Ja sana Chile, tuntui kodikkaalta. Täällä siis vielä viikko, sitten pariksi viikoksi Teneriffalle ja sitten kotiin. Sisällä myllerrystä...