Edellistä tekstiä kirjoittaessani sormi siis lipsahti jakamaan blogitekstin liian aikaisin. Mutta ei se mitään, jatketaan...

Olin siis Punaisella Torilla odottelemassa ryhmääni Gymista, mutta kun en heitä pitkään odoteltuani nähnyt, lähdin kävellen jatkamaan matkaani. Oli ollut puhetta, että ehkä ainakin osa ryhmästä menisi tutustumaan hylättyjen patsaiden puistoon ja ehkä myös Gorgin puistoon. Sinne päin suunnistin toivossa, että yhyttäisin toiset. Mutta ei se niin mennyt. Sain soiton Petriltä, että ovat nyt Punaisella Torilla ja minä olin jo muutaman kilometrin päässä heistä. Olivatkin lähdössä risteilemään.

Hepat matkani varrella.

Jostain syystä tämän sillan kaiteista oli poistettu ne sadat tai tuhannet kihlajaislukot.

Siellä se Punainen Tori häämöttää, tsuumaamalla lähellä, kävellen aika kaukana.

Koska toiset eivät olleet tulossa suuntaan, jossa olin, en mennytkään suunniteltuihin kohteisiin. Olen ne useamman kerran nähnyt. Valitsin sen sijaan kohteen, joka on vielä paljon tutumpi noita mutta se on lempparini: Arbat-kävelykatu.

Käännyin takaisinpäin, "isolle kirkolle". Paikalla oli Neuvostoliiton aikaan maauimala. Jeltsin siunattiin tässä rakastamassaan, rakennuttamassaan kirkossa.

Morjestelin kirkon seinässä oleville apostoleille ja kumppaneille.

Alkoi tuntua kävely jaloissa, matka Punaiselta Torilta Arbatille oli pitkä ja helteinen. Oli nälkä, jano ja vessahätä, rahanvaihtokin tarpeen. Muutama sana siitä, miksi Arbat on minulle rakas. Tyttäreni oli noin kahdeksan vuotta sitten yhdeksän kuukauden ajan Moskovan Suomen-lähetystössä töissä. Pikkuisen lapsenlapseni kanssa jyskyttelimme useaan otteeseen junalla äitiä moikkaamaan ja Moskovassa oleilemaan. Lähetystöasunnon jälkeen tyttären koti löytyi aivan läheltä Arbatia. Siellä tuli työnneltyä lastenrattaita erinäinenkin kerta!

Tyttäreni muinoinen kotikatu, Arbatin sivukatu. Muistan, että kotitalon ulko-ovessa oli 2 koodia. Kotiovessa käännettiin ensin neljä kertaa avainta ja sitten vielä toista avainta kolmesti.

Tuon kotikadun ja Arbatin kulman lehmä, ravintola My My.

Em. kotikatu päättyy Arbatin tähän kohtaan.

Kerronpa tässä välissä Venäjän tiukasta tupakkalaista. Venäjähän oli aiemmin nikotinistien "luvattu maa", joka puolella tupruttelivat. Nyt junassa ei saa tupakoida, ei asemillakaan. Kioskeissa ei myydä tupakkaa, vain kaupoissa. Terasseillakaan ei saa tupakoida. Ei rautatieasemienkaan läheisyydessä muualla kuin tupakoinnin sallivissa karsinoissa. Aikoinaan epäiltiin, että ei tule onnistumaan Venäjällä, mutta yllättävän hyvin tuntuvat sääntöjä noudattavan!

No joo. Menin ekaksi rahanvaihtoon, löysin Arbatilta sellaisen paikan. Omituista jonottamista siellä huoneeseen, jonka läheisyydessä ei näkynyt jonotusnumeroa, vaikka sellaiset lappuset meillä asiakkailla oli. Sain kuitenkin rahani. Sitten suunnistin pubiin, ensin vessaan, sitten halusin huurteisen. Löysin vessan, mutta sieltä poistuessani huomasin pisuaarit... Ja oluthanoja oli valtaisa määrä, enkä tunnistanut merkeistä mitään, joten hiippailin vaivihkaa ulos. Siirryin toisaalle. Sammutettuani kovan janoni menin Seitsemäs maanosa (sekö sen nimi on?) -ruokakauppaan. Se sijaitsee aivan Arbatin toisessa päässä (katu on pitkä! Hyörin siis ensin "tässä päässä"). On se vaan niin hieno ja tyylikäs myymälä! Tein pikkuostoksia.

Huurteiseni.

Ostin mm. pieniä täytettyjä leipäsiä sekä paloiteltuja marjoja ja hedelmiä. Ensin aikomukseni oli mennä vanhaan tuttuun bliniravintolaan, poikkesin sisäänkin, mutta ihan mielettömän kuuma siellä sisällä ja ajatus siitä kuumasta herkusta ei sittenkään houkuttanut. Tein hassun valinnan: söin eväitäni Macin ikkunalaudalla. Samalla katselin Krishna-ihmisten upeita tansseja ja lauluja.

Tämä Mäkki oli "silloin" lapsenlapseni eka. Söi tyytyväisenä, kunnes huomasimme, että syö pelkkää ketsuppia - imeskelee sitä masuunsa aina siltä samalta ranskalaiselta. (Söin eväitäni tuossa, missä kuvan mies istuu...)

Sitten lähdin Arbatille maleksimaan - aikaa oli tunteja, tunteja... Nautin näkemästäni, kokemastani, taisin elää muistoissa...

En jaksanut syödä kaikkia herkullisia eväitäni. Tälle harmonikkarouvalle annoin loput, otti iloisena vastaan ja soitti mulle komiasti!

Tämä muuri on muistomuuri. Venäjällä on ollut erittäin tunnettu Kino-bändi ja sen nuori laulusolisti kuoli kolarissa. Vuosilukua en tiedä tai muista. Muurilla on aina kukkia ja kuvaajia.

Taulunmyyjiä on Arbatilla useita, tässä tauluja pienimmästä päästä.

Luultavasti Russian-lippikset ovat tehneet viime aikoina hyvin kauppansa (MM-fudis).

Tämän matkamuistomyymälän mainostajan muistan vuosien takaa. Edelleen työssään.

Tapoin uudelleen aikaani terassilla, tirkistelin aidanraosta.

Kun poistuin terassilta huomasin, että olin istahtanut siihen ravintolaan, jonka kansoittavat motoristit. Muutama jo paikalla, taustalla tirkistelyaitani.

Mielettömän taitavia kundeja!

Iloitsin, että minulle rakas bussi oli edelleenkin Arbatilla. Se on ravintola, jossa livenä esiintyvät superihanat laulajat. Valitettavasti ohjelma alkaa vasta kahdeksalta, ei sopinut aikatauluuni. Harmitus.

Muotokuvataiteilijat kuuluvat katukuvaan.

Silloin takavuosina ostin pieniä kukkatauluja. Yhtenä kesänä ne hallitsivat Hertsikan siirtolapuutarhan ekovessani seinää - ei halveksintaa, vaan oikeasti näen vaivaa tuon vessan koristelussa, hassu minä! (Tällä hetkellä pääteemana on Chile..)

Kävelin Arbatin toiseen päähän tunteja, vaikka matka ei sentään niin pitkä ole, olisikohan pari kilometriä. Haikea vilkaisu vielä taakseni ja maleksin metroasemalle. Istuin penkillä puolisen tuntia. Pohdin, joko lähtisin rautatieaseman kulmille, vaikka aikaa on liikaa. Soitin Petrille ja kysyin, olisiko halukkaita tulemaan Arbatille. Oli kuulemma. Istuin ja odotin. Piiiiitkään. Levottomalle luonteelleni tuollainen ikuisuus penkillä istumiseen ei sovi, mutta tulihan sekin koettua, eikä se sittenkään niin kamalaa ollut. Odottelin tuttuja maan uumenista saapuviksi, ei vaan näkynyt. Lopulta Petri soitti, olivatkin jossain muussa kohdassa, sama asema kuitenkin. Palasin Arbatin kulmille, siellä yhytimme toisemme, viisi ryhmäläistä saapui. Lähdin sitten porukassa kävelemään Arbatia takaisin, toiseen päähän, lähtöpisteeseeni.

Tätä rakennusta siis pitkään penkiltäni tuijottelin - kaunis!

Musisoijia metrotunnelissa.

Arbatilla oli upea valokuvanäyttely.

Paluu My My:n tykö. Hyde Park-fiilistä pienimuotoisesti.

Palasimme ryhmänä metrolla rautatieasemalle. Treffipaikkamme oli matkatavarasäilön luona. Olipa vaikeuksia se löytää, mutta aikaa oli ja lopulta löytyi! Junamme Saranskiin lähti klo 21.32, ajallaan. Perillä se oli klo 7.10 seuraavana aamuna. Hieman jäntskätti, onko junassa mitään tarjoilua. Olihan siellä. Ravintolavaunua ei ollut, mutta palvelukärry oli. Matkan hintaan sisältyi ateria, jonka saattoi syödä joko illalla tai aamulla. Vaihtoehtoruuat olivat kanariisi, stroganoffpasta tai sienimössö. Hyttimme kolmen poppoo tilasi eri ruuat - aamuksi. Kuudeksi!!! Harvemmin tuohon aikaan syö kunnon pöperöt (en ole hereilläkään...), mutta kummasti maistui, vaikka illalla epäillytti.

Tulipa pitkä tarina Moskovasta, mutta on se vaan niin ihana. Ja varsinkin minun sydäntäni lähellä tuo Arbat, siksi pitkästi siitä. Mutta nyt pääsimme määränpäähämme, josta on hyvä jatkaa seuraavalla kerralla.

Poistuimme Saranskissa junasta.

Komea asemarakennus.