Alkuun kiitokset ja terveiset kaikille blogini seuraajille! On mukavaa, että täältä maailman ääristä voin olla yhteyksissä teihin. Olen tosin niin tottunut täällä "perhe-elämään" ja olemiseen, että tuntuu omituiselta lentää sitten taas se julmetun pitkä paluumatka. Aion tehdä pehmeän laskun eli poikkean pariksi viikoksi Teneriffalle. Santiagon-koneen välilasku on Madridissa, joten en mitenkään voinut vastustaa kiusausta, varsinkin kun saan mukavaa seuraa. Teneriffalla tapaammekin suomalaiskavereita roppakaupalla!

Viime talvena Teneriffalla puhelimeni hajosi ja niin kävi täälläkin. Onneksi sain Anulta vanhan puhelimen käyttööni. Toivomus on, että jos ja kun lähetät minulle sähköpostiviestejä, laita viestiin myös sinun (ja puolisosi) puhelinnumero (tai jos tekstaat, laita nimi). Osa numeroista on jostain syystä säilynyt. Mutta kun en täältä soittele, tsekkailen sitten vasta Suomessa numeroitten hävikkitilanteen. Harmillista! Toinenkin kurja juttu toistui. Viime talvena Teneriffalla Aila onnistui huitaisemaan kamerani katuun ja kamera hajosi.Täällä olimme luonnontieteellisessä museossa ja kas, kamerani katosi. Nyt olen saanut lainata Selman kameraa ennen kuin ostan oman (itse asiassa olen pyytänyt tänne saapuvaa Sirkkaa tuomaan mulle Suomesta kameran, huollon ym takia parempi vaihtoehto). Kamerastani oli tallentamatta tietokoneelle viimeisimpien päivien kuvat, joten hieman kuvavajavaiseksi jää tämän kertaisen blogini jotkut osiot.

Täällä katulaatat ovat sieltä täältä kohollaan tai paikoin puuttuvat kokonaan tai on jotain ihme reikiä ja kröpelöitä. Nyt olen kaksi kertaa ottanut kunnon mahalaskun niin, että koko kroppa sen tuntee. Juuri olin saanut ison polvirupeni vaaleanpunaisen sieväksi kunnes tänään mätkähdin taas kun seurasin kadulla Ailan menoa enkä muistanut katsoa jalkoihini. Alavatsa ja nenä tärähti, polvessa (juuri siinä vaaleanpunaisessa) ja kyynärpäässä on pikkuruhjeita. Luut säilyivät ehjinä kuten silmälasitkin. Luojan kiitos! (Näistä ei ole valokuvaa!) Nyt huomaan, että olen tottunut nojaamaan kyynärpäihini monissa tilanteissa. Nyt ei onnistu auts!

Olen istunut kuin tatti joka ilta kun olen kotona (miltei aina) puoli yhdeksän jälkeen parvekkeella. En lakkaa ihailemasta auringonlaskua. Punainen aurinko hehkuu talon toisella puolella ja se saa purppuraisiksi lumivuoret ja kaikki ne vuorten tasot, joita on niiden edustalla ja vierillä. Värien vaihtuminen lilaksi, siniseksi ja harmaaksi ja lopulta pimeydeksi lumoaa minut kerta toisensa jälkeen. Tuota näkyä tulee taatusti kotona ikävä! Makuuhuoneeni ikkunasta näkyy se Santiagon korkein rakennus (70-80 kerrosta), josta taisin jo aiemminkin kertoa. Nyt tiedän, että se on Etelä-Amerikan korkein rakennus. Se on vasta valmistunut, eikä juurikaan vielä tehokkaassa käytössä.

Kuva on tsuumattu, ei ihan noin lähellä!

Olen kuullut että Suomessa odotettiin kovasti talvea ja sitten se tulikin kertarysäyksellä. Saapa nähdä, onko lunta vielä vappuna! Viime vuonna jännäsin onko vai ei, sitten ei kuitenkaan ollut, kevät tuli kohinalla. Toivottavasti niin käy nytkin. Täällä olemme tyttöjen kanssa käyneet miltei päivittäin pihan uima-altaalla. Pääsääntöisesti Anita-nana vie tytöt iltapäivällä tarhaan ja minä noudan heidät. Tuon kolmen tunnin aikana, kun tytöt ovat tarhassa, olen silloin tällöin tehnyt kävelykierroksia uusiin suuntiin ja maisemiin. Rauhassa saa eksyäkin, koska taksilla ajo on täällä halpaa. Tosin aika usein sorrun ottamaan iltapäivätorkut ja sitten onkin liian vähän aikaa lähteä minnekään... 

Asta on rakas ja kiva (pusuja, haleja), Astii on rakas ja kiva (pusuja, haleja), Asta on rakas ja kiva (pusuja, haleja), Astii on rakas ja kiva (pusuja, haleja).... Taidan olla narsisti kun tykkään tästä! Nyt jo mieleen vilahtaa se ikävä, joka on tulossa kun täältä lähden...

Jokohan kerroin kun olimme pihan altaalla ja yksi poika sukelteli ja uiskenteli hienosti. Sanoin, että poika kroolas. Aila ihmetteli, että tiedän pojan nimen. ??? No sähän sanoit että se on Kroolas. Niinpä.

Kaikenlaista hassua. Yhtenä iltana istuessani parvekkeella huomasin nosturin, josta näytti roikkuvan oranssihaalarinen mies! Säikähdin kamalasti, kunnes huomasin että eihän se liiku - jos roikkusi niin korkealla käsiensä varassa, varmaan jalat sätkyttäisi. Sitten tulin tulokseen, että siellä on roikkumassa nosturimiehen hikiset haalarit. Tai mitä lie...

Noin viikko sitten lauantaina olimme koko porukka Los Dominicosin markkinapaikassa, jota Annan kanssa taannoin yritimme löytää. Nyt se löytyi läheltä silloisia askeleitamme. Ihmettelen ettei meitä osattu sinne silloin neuvoa! Nyt meillä oli treffit sen suomalaisperheen kanssa, joilla on Ailan ja Selman ikäiset tyttäret. Samat jotka olivat Selman rantasynttäreilläkin mukana. Tytöt ovat (pareittain) oikein hyviä kavereita keskenään. Heilläkin oli mummi vierailulla joten meitä mummeja oli kaksittain ja juttu luisti. Ennen kuin lähdimme kojukierrokselle, yhytimme sattumoisin vauhdikasta tanssia esittävän pääsiäsisaarelaisen parin. Hyvä meininki! Tykkäsin myös kovasti kojujen tarjonnasta, erilaisten kädentaitajien tuotteita myynnissä. Oli siellä lemmikkieläinkauppakin, jossa oli myynnissä söpöjä lintuja, pikkujyrsijöitä, siiliä, pupuja jne. Oli myös kukkakauppa. Sieltä lähti mukaamme painava laatikko (Akseli-parka!), johon oli valmiiksi istutettu erilaisia yrttejä. Enpä muistanut juurikaan kuvia ottaa, mutta tuossa paikassa tulen käymään toistekin.

Nämä neljä pikku höperöä herättivät hymyilevää huomiota!

Hyvin, hyvin vaikuttava ja surullisia tunteita herättävä käyntini oli täkäläisellä hautausmaalla. Siellä oli muistomerkit niille, jotka Pinochetin diktatuurin aikaan olivat joko poliittisesti murhattuja (nuoria ihmisiä suurin osa) ja niille jotka olivat "kadonneet". Kadonneiden nimiä oli niin paljon, että ilman laajakulmaa kaukana seisten en saanut kaikkea valokuvaan. Tuli niin paha olla että oli istahdettava penkille murehtimaan.

Poliittisista syistä teloitetut - jatkuu, jatkuuu...

Ylhäällä lukee: "Kaikki rakkauteni on täällä ja se on tarrautunut kiinni meren maininkeihin ja vuorille". Tämän muistomerkin ihmiset siis ovat "kadonneet". Nimiä on satoja, jos ei tuhansia.

Tulipa mieleeni Akselin googlaama. Ihmisiähän siis teurastettiin Santiagon stadionillla (nyk. Viktor Jaran stadion). Olin mielikuvissani tehnyt stadionista Helsingin stadionin kaltaisen ulkotilan. Ei se ollutkaan sellainen. Se oli nyrkkeilyhalli, siis sisätila (vielä ahistavampaa...) joka nykyisin talviaikkaan on irtolaisten ja kodittomien majapaikka.

Katettu kankailla.

Kuten monet yksittäiset haudatkin.

Niin valtavia "hautaseiniä", että näyttävät miltei kerrostalojen parvekepuolilta.

Oli polttavan kuuma auringonpaiste. Monilla haudoilla oli erilaisia suojaviritelmiä juuri auringon takia, suojaksi haudan kukille. Kukkia haudoilla oli valtavasti, useimmat tuoreita eikä tekokukkia. Kaikenlaisia maskotteja, hyrriä ja muuta rekvisiittaa oli runsaasti. Seuraava surullinen näky oli minua vastaan tullut hautajaissaatto. Siinä taisi olla parisataa ihmistä, useimmilla mukana ilmapalloja ja pehmoleluja. Arkku oli päällystetty valkoisella teddykarvalla. Näin pysäköityjä autoja, jotka oli koristeltu ilmapalloilla ja hopeanauhoilla. Lapsen hautajaiset. Tuli taas tippa silmään.

Varakkaimmilla suvuilla oli omat hautakammiot.

En mitenkään kehdannut kuvata hautajaissaattuetta. Saattueen perässä kulki auto, jonka lavalla olivat kukavihkot.

Monet hautakummut olivat jopa iloisen näköisiä!

Aivan viimeiseksi osuin haudalle, jossa lepäsi nuori mies, joka oli erittäin raaasti pahoinpidelty kuoliaaksi homoutensa takia. Anu oli aiemmin ollut työnsä puitteissa samaisella haudalla, sillä sen luo pystytettiin muistomerkki kunnioittamaan nuorukaista ja erilaisuutta ylipäänsä. En tiedä, kauanko haudalla seisoin, olin järkyttynyt. Tuijotin nuorukaisen kauniisiin silmiin ja pyysin häneltä anteeksi.

Halusin selvitellä päätäni noiden masentavan surullisten kokemusten jälkeen, enkä laskeutunut metroon jonka asema oli aivan hautausmaan vieressä. Lähdin kävelemään ja päätin metroilla sitten kun seuraava asema osuu kohdalle. Olin kävellyt tunnin, ei merkkiäkään metroasemasta. Olin valinnut suunnan joka vei kohti vuoria ja laitakaupunkia. Oli pakko kääntyä takaisin. Siinä helteessä ei kiinnostanut kävellä takaisin hautausmaan seutuville. Huomasin bussipysäkin ja lähestyvän bussin. Päätin astua bussiin, menisi sitten minne tahansa. Haa, keskustaan! Siitä sitten vain päättämään, missä poistuisin. Niinpä sitten seuraavaksi tallailin keskustan katuja. Yli neljä tuntia tuli tuona päivänä käveltyä, ennätykseni, tuntui jaloissa ja kropassa. Lysähtäminen taksin takapenkille tuntui ihanalta!

Miksi presidentinvaalikampanjan kuvat vielä esillä? Vasemmalla presidentti.

Voihan rähmä! Ihana daami saapuu tänne liian myöhään! Hän oli nuoruuteni idoli - onpas muuten simpsakka vieläkin!

Alkeisespanjassa melkein-opittiin lukusanat sataan asti. Kassalla sanotaan täällä esimerkiksi että summa on 11851 pesoa. Arvaa, putoaako kärryiltä!

Enpä ole aiemmin nähnyt täällä heppoja duunissa. Turhan komeat hevoset tuollaiselle kuormalle!

Keskustan kakkutarjontaa - onneksi en ole perso....

Ja taas näitä söpöjä sakkisakkeja! He eivät todellakaan huomaa kuvaajia.

Laitoin kerran itseni Akselin kyytiin kun hän oli menossa espanjan tunnille. Harmitti, etten ollut tiennyt paikan sijaintia ja tehnyt näin aikaisemmin. Tulin nimittäin kaupunginosaan (Bellavista), johon rakastuin! Ei ollut massiivisia pilvenpiirtäjiä vaan matalia värikkäitä taloja, hienoja seinämaalauksia, viehättäviä kuppiloita, ei ihmismassaa vaan yksilöitä. Tästä ihanuudesta nautin sen puolitoista tuntia, jonka Akseli opiskeluissaan viipyi. Tuonne palaan ja napsin paljon kuvia! Valitettavasti Akselin opiskelupaikka vaihtui juuri nyt.

Edellä seinätaidetta, näitä jatkossa enemmän. Vielä yksi kuva erityisesti määrätyille Teneriffan-kävijöille - sisäpiirijuttu!

Sitten koittikin aamu, jolloin oli aika noutaa sukulaistytöt lentokentältä. Elina ja tyttärensä Iida-Ilona (Elina on syksyllä kuolleen Jokke-serkkuni tytär). Selma ja Aila olivat jo pitkään odottaneet Iidan saapumista, varsinkin Selma, ikätoveriaan. Samat fiilikset olivat olleet Iida-Ilonalla. Hienoja piirroksia olivat tehneet toisilleen. Tytöt eivät tunteneet toisiaan ennestään, mutta ujot neitokaiset yllättävän nopeasti löysivät yhteisen sävelen. Elina oli ja on aivan onnessaan valosta ja auringosta (paahtui kahdessa päivässä ruskeaksi, pah sanoo kade! Ja vielä: Elina pohtii, paahtuuko liian ruskeaksi - ollut täällä siis muutaman päivän. Pigmentit, pigmentit...).

Heti seuraavana päivänä lähdimme tutustumaan viinitilaan, joka oli meille uusi mutta oikeasti vanha. Tilan nimi on Concha y Toro. Se on rikkaan suvun omistama ja kait Chilen vanhin ja suurin. Viinirypäleviljelmiä oli silminkantamattomiin. Nyt rypäleet olivat jo kasvaneet sen verran että niitä saattoi maistella (happamia vielä). Niitä oli monia eri lajikkeita. Tilan kartanomainen rakennus oli suuri ja hieno, sen sisätiloihin emme valitettavasti päässeet tutustumaan. Sen sijaan näimme valtavat viinikellarit, lukemattomat viinitynnyrit. Saimme myös maistella tilan viinejä. Kuitenkaan tämä tila komeudestaan huolimatta ei minun mielestäni yltänyt sille tasolle kuin Casas del Bosque, jossa edellisen kerran vierailimme. Täällä ei ollut yhtä ihanaa puutarhaa eikä lapsille leikkipuistoa eli lapset hieman tylsistyivät. Hyvän ruuan toki siellä söimme emmekä hosuneet poistumisella. (Tämän reissun kuvat katosivat kameran mukana)

Anu oli Elinan ja Iida-Ilonan saapuessa työmatkalla eteläisemmässä Chilessä Araucaniassa nelisen päivää. Hän oli EU-lähettiläiden joukossa tutustumassa mapuche-intiaanien elämään, kulttuuriin ja ongelmiin. Mielenkiintoinen ja antoisa reissu! Anu palasi perjatai-iltana. Lauantaina oli tarkoituksemme mennä porukalla tutustumaan lasten taidetaloon - taloon, joka on ollut esillä Pariisin maailmannäyttelyssä 1800-luvun lopulla. Sen upean talon näimme (kuva! plääh!), mutta se oli suljettu helmikuuksi, edellisenä päivänä se olisi vielä ollut avoinna. Pah, pah ja pah. Talon lähistöllä oli iso puisto, jossa oli lammikko polkuveneille, lasten leikkihärveleitä, tenniskenttiä, junamuseo, jätskikojuja ja ties mitä, emme jaksaneet koko puistoa kiertää. Sen sijaan menimme viereiseen luonnontieteelliseen museoon, joka olikin oikein mukava kokemus. Harmikseni sinne katosi kamerani. Kait olin vessassa käsiä pestessäni laskenut kameran käsistäni ja minuutin kuluttua kun menin etsimään, sitä ei siellä ollut.

Piti mennä vielä Kiasmaa vastaavaan museoon, mutta se oli suljettu. Seuraavaksi löysimme itsemme Hard Rock Cafesta, siellä söimme. Se oli valtavan isossa ostoskeskuksessa. Paikka oli aika erikoinen, paljon katseltavaa ja ihmeteltävää. Olimmepa aikamoisen väsyneitä kun vihdoin saavuimme kotiin. Akseli oli ehdottanut, että naisporukka voisi mennä illalla baariin, mutta eihän me jaksettu!

Sunnuntaina oli vähän ristiriitaiset ajatukset. Akseli harrastaa frisbee-golfia ja hän oli harrastuskaverinsa kautta saanut kutsun yksityiseen kotiin Pirque-nimiseen pikkukaupunkiin. Talon pihalla on frisbee-golfkorit ja perhekin on tervetullut. Tuumin, että minä, Elina ja Iida jäisimme sittenkin kotiin. Lopulta sitten päätimme, että me kaikki lähdemme (edelleen epäröin tulevaa tylsää päivää). Teimme ison salaatin ja Elinan tuomiin ruisnappeihin kalatäytteen, hieman juomia mukaan myös sekä tietysti uimakamppeet. Ajo kesti puolisentoista tuntia (matkat eivät todellisuudessa ole niin pitkiä täällä, mutta ulosajo kaupungista kestää). Ja minne saavuimmekaan, miltei paratiisiin! (Olisipa harmittanut jos en olisi ollut mukana!). Talo oli aivan ihmeellinen, ympärivuotinen viikonloppukoti, isäntämme vanhempien omistama. Pihamaa oli valtava. Siellä oli paljon naru- ja riippukeinuja, jopa mökki puun haarassa. Siellä oli uima-allas, kukkia, viinirypäleterttuja....

Elina ja Iida-Ilona.

Miehet pelasivat pelejään, me muut nautimme olostamme (tuo frisbee-golf voisi olla minullekin mieluisa tulevaisuuden harrastus, hieman kokeilin!). Sitten oli miesten homma grillata ja laittaa pöytä koreaksi. Herkuttelimme. Puunhaaramökissä lauta petti ja Iidan jalka meni siitä läpi, onneksi mitään vakavampaa ei tapahtunut. Meidän piti vielä paluumatkalla poiketa moikkaamaan Anita-nanaa kotiinsa (sama suunta), mutta jouduimme valitettavasti tapaamisen perumaan koska aika kului... Väsyneinä mutta onnellisina kotiin. Jotkut urheat (Anu ja Elina) jaksoivat vielä mennä baariin. Tytöillä oli muuta puuhattavaa: he keksivät että pikkuteltta pystytetään parvekkeelle ja he nukkuvat siellä yön. Kaikenlaista rekvisiittaa sekä syötävää ja juotavaa kuskasivat teltan eteen. Luin heille iltasadun parvekkeella, mahtoivatkohan edes kuunnella... Ihme ja kumma, isot tytöt nukahtiva..Ailan vein omaan sänkyynsä kun vain kiemurteli teltassa. Ennen aamua olivat isotkin tytöt kömpineet omiin sänkyihinsä.

Hieman väärässä kohdassa kuvat. Ruokaa odotellessa.

Nälkä, iik!

Aila on erittäin ilmeikäs lapsi. Mutta joskus kuvissa hän näyttää aivan nukelta, kuten tässäkin - kun liike pysähtyy. Minulla ei ole kuvia keinuista joita oli vaikea kuvata. Narut olivat tosi korkealla ja keinujat leijailivat hitaasti kuten hidastetussa filmissä. Lasten lempparijuttu!

Pihan altaalla edelleenkin joka päivä. Iida on mestari uimaan, Selma kovasti treenaa ja kohta varmasti hänkin osaa. Altaalla olemme tutustuneet 85-vuotiaaseen paikalliseen herraan, joka tietää Suomesta yllättävän paljon: kehuu Suomen urheutta sodassa. Tietää että Alvar Aalto oli tunnettu arkkitehti, Paavo Nurmi juoksija, Esa-Pekka Salonen kapellimestari, Jean Sibelius säveltäjä... Ihmettelemme moista Suomi-tietoutta! 

Akseli pakkasi kerran naisväen autoon (Anu tosin töissä) ja ajoimme kaupungille vihannes- ja kukkahalleille. Säkillinen erilaisia vihanneksia/juureksia maksoi noin 9 euroa. Kävelimme kivoilla kujilla, poikkeilimme sisään kauppoihin. Tuollaisesta minä tykkään, en ollenkaan ostoskeskuksista tai muista isoista tavarataloista. Ajoimme syömään sinne "mun tykkäämään" kaupunginosaan Bellavistaan. Nautimme ruuista, kissoista ja koirista, värikkäistä pikkutaloista, tutunnelmast kaiken kaikkiaan. (hups, jotain tapahtui...)

 

Erittäin paikallinen ravintola, joka sattui vielä olemaan kiinni.

Mutta iloinen kapakoitsija oli jo paikalla!

Ravintolamme näkymästä tuli kovasti Pohjolankatu mieleen.

Ravintolatuolini alustaa ...

Sama hauveli siis.

Selma vaati ottamaan kuvan ruoka-annoksestaan kotona!

Toissa iltana säikähdimme hirveästi kun palohälytin huusi pitkään ja kovaa rappukäytävässä. Savua tai tulta emme havainneet, kait turha hälytys. Eilisiltana sama toistui. Onneksi ei mitään tapahtunut.

Selma ja Iida-Ilona rakastavat prinsessaleikkejä ja pukeutuvat hienoiksi. He peilailevat sitten itseään ja ovat ihailevan tyytyväisiä näkemäänsä. Enimmäkseen tyttöjen kanssa on mennyt kivasti, mutta kun kaikki hermostuvat yhtä aikaa, meteli on korviahuumaavaa ja aiheuttaa aikuisissa melkoista ärsytystä!

Toissailtana katselimme seinälle heijastettuna Suomen Euroviisukarsinnat. Tykkäsimme eniten voittajasta ja kakkoseksi sijoittuneesta. Toivottavasti tuosta kakkosesta (Pohjolako nimi oli?) kuullaan vielä; hyvä ääni, söötti mies. Ruotsin karsintaa katselimme eilen, mutta ei ollut vielä finaalivaiheessa. Pystyn täällä katselemaan suomalaisia tv-ohjelmia tv-kaista- nimisen palvelun kautta. Hieman olen seurannut Voice of Finlandia, Putousta, Maajusseja... Mutta kaikki jaksot Sydämen asialla -sarjasta, lempparistani. Tytöt tykkäävät katsella koneeltani My Little Ponya.

Huomisaamuksi Anulle ja Akselille on tilattu taksi klo 5.45. He lähtevät Buenos Airesiin ja lsen ähikaupunkeihin, he lähtevät siis torstaina ja palaavat maanantaina. Sen aikaa me toiset yritämme tulla toimeen keskenämme ja Anita-nanan hyvässä hoidossa arkisin. Tänään Anita hemmotteli meitä kasvissosekeitolla, ihanalla maissipaistoksella (maistui hieman pannukakulta) ja kesäkurpitsakakulla. Hän on luvannut tehdä erityisesti minua varten (kröhöm!) empanadoja, ne ovat tyypillisiä chileläisiä piiraita (lörtsyn ja lihapiirakan välimuoto, pienempiä), joissa on erilaisia täytteitä. Lupaan antaa niitä toisillekin! Aiemmin Anita toi kotoaan minulle perinneruokaa (vaaleita ja vaaleanvihreitä papuja, tuoretta maissia ja basilikaa - kuin lempeää ja sakeaa hernesoppaa!) ja banaanileipää (jota hän teki jo aiemmin ja jonka reseptin silloin pyysin). Tällä hetkellä Akseli on kielitunneillaan ja asioillaan, muut naiset lähtivät lähikahvilaan. Minä nautin hiljaisuudesta!

Nyt on taas täysi meininki. Tähän on hyvä lopettaa. Blogirutistus on iso - ihana tunne aina kun kulloisenkin rupeaman saa päätökseen. Kaikkea hyvää kaikille ja erityisterkut Pertille!