Hieman ollut "syttymisvaikeuksia" tämän ekan Teneriffa-osion kanssa. Oli vastoinkäymisiä, joista selvitty ja kaikki nyt hyvin!

Lähtöaamu Teneriffalle lauantaina, 3.2. Markku ajoi Annen ja minut lentokentälle hyvissä ajoin. Terminaalissa buukkaus koneeseen. Minulta se onnistui, mutta Annelta ei. Muistan kerran saaneeni apua johonkin ongelmaani erikoislähetysten tiskiltä, marssimme sinne. Virkailija näki päätteltään, että Annen lento on muuten ok, mutta lähtö tarkalleen kuukautta myöhemmin!!! Virkailija neuvoi meitä kiireesti kipittämään kaksi kerrosta alaspäin jollekin toimistoluukulle, siellä selviäisi, onko koneessa tilaa. Ilmeni, että koneessa olisi ainakin yksi paikka vapaana. Tämä virkailija kehotti soittamaan Norwegian toimistoon (antoi numeron) ja kysymään, miten menetellä. Englanninkielinen kundi alkoi selittää monisanaisesti sellaisin termein, etten pysynyt mukana, annoin puhelimen virkailijallemme. Pitkä puhelu, tuskissamme odottelimme sen päättymistä. Lopputulema oli, että Anne joutuu maksamaan 170 euroa ylimääräistä meno- ja tulolentonsa (tulolentokin oli siis tietty tasan kuukautta liian myöhään) muuttamisesta oikeiksi. Ei ollut aikaa ihmettelyyn, maksoimme summan ja lähdimme kiireesti matkalaukkujonoon, jota ei enää ollut. Koneeseen sentään ennätimme, luojan kiitos olimme kentällä jo pari tuntia ennen koneen lähtöä.

Meillehän oli tietty varattu etukäteen vierekkäiset istumapaikat kuudenteen riviin. Anne sai nyt paikan koneen perältä. Penkkirivini edessä sattui olemaan kaksi tyhjää paikkaa. Istahdimme koneen noustua niihin, mukavan seurallisen naisen viereen. Lento sujui joutuisan mukavasti, emme jaksaneet märehtiä tapahtuneita.

Luminen Teide pilvissä.

Islannistakin näköjään lennetään Teneriffalle.

Meitä piti olla tulevan asuntomme yhteyshenkilön tilaama (normaalia edullisempi) taksi vastassa. Koneessa tutustuimme kahteen naiseen, jotka olivat myös menossa Puerto de la Cruziin, Bel Airiin. Sovimme, että tapaamme ulkona ja he tulevat samalla kuljetuksella. Me kaikki neljä etsimme ihmistä, jonka kyltissä lukisi Anne ja Asta. Emme löytäneet. Soitin välittäjällemme Sabrinalle. Kävi ilmi, ettei vastaanottajaa ole, emme olleet kuulemma hänen tarjoustaan vahvistaneet (?!). Päädyimme yhteiseen normitaksiin. Taksikuskilla oli vaikeuksia löytää majapaikkamme. Pitkän etsimisen jälkeen se löytyi (ei ole katukylttejä). Taksi jatkoi matkaansa vieden nuo kaksi leidiä perille. Me jäimme Sabrinan (odotteli meitä) kanssa tutustumaan uuteen lomakotiimme. Ihan komea rivitalon pätkä. Alimmassa kerroksessa autotalli (jossa pesukone ja kuivausrumpu). Alemmassa asuinkerroksessa hyvin varustettu keittiö, olohuone ja vessa, kerroksen toisella puolella etupiha ja toisella laatoitettu patio. Yläkerrassa kolme makuuhuonetta ja kaksi kylppäriä, myös kolme parveketta. Mikäpä täällä olisi ollessa! Ihan uskomatonta, että nettiyhteyskin saatiin ensiyrittämällä! Sabrina näytti, että pation oven avainnipussa sisäpuolella on myös kaksi avainta, joista toisella aukeaa ovi patiolta rivitalojen yhteisille käytäville, toisella talojen yhteisen uima-altaan ovi. (Irroitimme vähän myöhemmin nuo kaksi avainta nipusta ja jostain syystä laitoimme ne pation pöydälle). Sabrina myös kertoi, että patiolle vievä ovi saattaa helposti mennä kiinni ilmavirrasta, siksi pitää laittaa (siihen varattu) kivi oven väliin, jos ei ota patiolle avaimia mukaansa.

Kivi.

Hyvin opastettuina asetuimme hetkeksi taloksi, sitten lähdimme etsimään lähintä kauppaa. Hieman sataa tihutti, kuten täällä on tehnyt päivittäin kuulemma jo ainakin viikon ajan. Ei kokopäiväsateita, mutta kuitenkin.

Patioltamme näyttäytyi komea sateenkaari (joku väitti, että kaaren värit ovat täällä päinvastoin kuin Suomessa, ovatko?)

Etupihamme edustan kävelytie.

Osa kotimme julkisivua.

Kaupan kaloja.

Iloisin mielin palasimme kotiimme, hieman tyhjentelimme matkalaukkuja ja silleen. Menin pation pöydän ääreen tyytyväisenä istuskelemaan, hetken kuluttua tuli Anne perässä ja kloks, ovi pamahti kiinni! Olimme typertyneitä. Tajusimme olevamme vankeina. Meidät oli kutsuttu illalla ystäviemme Ritvan ja Jounin luo syömään. Emme voineet ottaa heihin yhteyttä, koska puhelimemme ja kaikki muukin omaisuutemme olivat sisällä. Olo oli epätoivoinen. Ilma oli viileähkö (kuulimme, että kylmin yö koko talvena), pitääkö meidän tosiaan nukkua siinä kylmässä ulkotilassa ilman takkeja? Ja kuinka monta yötä? Menehtymiseen asti? Yritimme epätoivoisesti avata keittiön ikkunan edessä olevia puukaihtimia, tuloksetta.

Nuo puukaihtimet olivat ikkunan edessä, mitenkään emme saaneet niitä auki (ja jos olisimme saaneetkin, ikkuna ja sen välirimat olisi pitänyt saada rikki)

Vessan ikkunan olisi voinut rikkoa, mutta se oli liian pieni sisään kömmittäväksi. Ne kaksi avainta olivat siinä pation pöydällä. Onneksi ne olivat siinä! Pääsimme pois patiolta talojen välissä kulkeviin käytäviin. Mutta sieltä pois emme päässeet, päätyportteihin meillä ei ollut avainta.

Portti "takakäytäville", sen siis saimme auki.

Portin ulkopuolella tällaisia käytäviä, kaikkien päädyissä lukitut portit, joihin meillä ei ollut avaimia.

Kurkimme koteihin sisään (ikkunoihin emme voineet kolkutella, koska patioalueet olivat välissä). Viereisessä kodissa oli valo, välillä mies touhusi jotain keittiössä. Anne jyskytti useaan otteeseen aitaa, mutta mies ei kuullut, olisikohan pauhannut musiikki..... Toisessa kodissa näkyi kaksi pikkutyttöä keittiössä. Siihen aitaan emme uskaltaneet jyskyttää, etteivät tytöt säikähtäisi. Anne kierteli ympäriinsä pitkin näitä kapeita kivitettyjä "polkuja" ja yritti herättää kolistelullaan huomiota. Mitään ei tapahtunut, kukaan ei kuullut hätäämme. En tiedä, kauanko aikaa oli jo kulunut, varmaankin lähemmäs puolitoista tuntia, kun eräs mies kotonaan havahtui Annen jyskytykseen. Pelkästään jo se sai miltei itkemään - kontakti! Mies puhui juuri sen verran englantia, että jotenkin ymmärsi, mistä oli kysymys. Hän uskalsi lähteä kahden vauhkon suomalaisnaisen patiolle tilannetta katsoman. Hänkin yritti saada auki sitä puista keittiön sälekaihdinta - tuloksetta. Hän antoi minun soittaa puhelimellaan Anu-tyttärelleni - ainoa numero, jonka muistan ulkoa. Yritin kolmesti, ei vastausta. Mies yritti soittaa lukkosepälle - automaatti vastasi, että ovat töissä jälleen maanantaina (nyt siis lauantai). Sitten hän muisti, että hänellä on joku suomalainen ystävä, jospa hän veisi meidät sinne autollaan. Saimme hänet ymmärtämään, että meidän suomalaiset ystävämme odottavat paraikaa meitä luokseen syömään. Kun hän oli vakuuttunut, että tiedämme heidän majapaikkansa sijainnin, hän lähti viemään meitä sinne (onneksi emme ennättäneet vielä vaihtaa oloasuja päällemme). Osasin neuvoa hänet oikean apartementoksen luokse. Anne jäi autoon odottamaan kun riensin Jounin ja Ritvan ulko-ovelle. Mutta enhän muistanut viime vuodesta ovisummerin numeroa. Ovesta sattui tulemaan ulos iäkäs nainen, mutta ovi loksahti kiinni ennenkuin sain rivasta kiinni. En tiedä, minkä maalainen nainen oli, mutta sain hänet avaamaan minulle oven, epäluuloiselta näytti... Kipitin toiseen kerrokseen. En muistanut tarkalleen, mikä oli Jounin ja Ritvan ovi. Vaihtoehtoja oli mielestäni kolme, soitin niistä keskimmäisen kelloa. Oikea ovi! En jäänyt selittelemään, kerroin vain että haen alhaalta Annen ja kerron sitten lisää. Huh, huh ja huh!

Saimme ruokaa, saimme toipumispaukut. Saimme kertoa tarinaamme. Saimme vihdoin Anun kiinni, hän otti yhteyttä Suomesta käsin Sabrinaan, joka tulisi avaamaan meille seuraavana aamuna oven. Saimme yösijan Ritvan ja Jounin luota. Toivo voitti vihdoin epätoivon, voi sitä onnen tunnetta!

Lähdimme kaikki neljä aamiaisen jälkeen taksilla kotimme tykö odottelemaan Sabrinaa saapuvaksi. Oli vähän myöhässä, mutta tuli kuitenkin. Pääsimme kotiin!!! Pieni ovi/avainkammo jäi, nyt se on jo aika mukavasti hellittänyt...

Muutamia päiviä myöhemmin ostimme keltaisia ruusuja ja hienon suklaarasian lahjaksi korvaamattoman ihanalle auttajallemme. Laitoimme ostoksemme kera kiitoskortin muovikassiin porttinsa pieleen. Harmiksemme muovikassi nökötteli paikoillaan vielä parin päivän kuluttua (ruusut olimme laittaneet kokispullosta leikkaamaamme maljakkoon veteen). Ei auttanut muu kuin hakea "kiitokset" takaisin kotiimme. Muutama päivä myöhemmin teimme uusien ruusujen kanssa saman yrityksen. Seuraavana päivänä tärppäsi, muovipussi oli poissa! Oletettavasti mies ja perheensä liikkuvat kotoaan autotallin kautta, siksi pussukkamme kaiketi viipyi niin pitkään paikoillaan.

Ensimmäisistä ruusuista oli sitten meille iloa, on itse asiassa vieläkin.

Jatkuu toiste, ikävät asiat (ja onnelliset loput) sain vihdoin puettua sanoiksi. Tästä on sitten hyvä jatkaa tuoreempia kuulumisia.