Taidan kirjoittaa liian pikkutarkasti, juttu etenee hitaasti. No, jatketaan. Nerudan talo oli siis tosi hieno tai niitä oli kolme taloa ryppäässä, hänen talojaan on lisäksi vielä kaksi täällä Chilessä. Ei mikään köyhä mies! Nerudan talosta jatkoimme ravintolan katupöytään syömään, oli jännää tilata kun ei oikein tiedetty, mitä tilaamme. Anna sai perunoita paistimaisessa kastikkeessa, minä valkosipulikastikkeessa. Tilasimme myös toastit, joissa juustoa ja graavilohta. Emme tykänneet toistemme perunoista mutta omistamme kylläkin!

Jatkoimme kävelyä keskustaan. Ylitimme Mapocho-joen, joka virtaa kaupungin läpi ja näyttää kovin surulliselta, vähäinen määrä kaakaonväristä vettä. Joki ei kuitenkaan haissut. Kävelimme ison puiston läpi, Parque Forestal, ostoskaduille. Ostin Viktor Jaran levyn, toiste pitää vielä ostaa Quilapayn, Inti Illimani ja Violetta Parra... Tulimme de Armas-plazalle, jossa katedraali, menimme sinne sisään. Se oli kaunis. Ja taas nähtiin tosi hieno seimiasetelma. Aukiolla oli myös isohko "huvimaja", jossa miehet keskittyivät shakin peluuseen täysin häiriintymättä. Istahdimme katukahvilaan ja kuuntelimme rytmikästä rummutusta. Tyylikkäästi saimme tilattua taksin lennosta, matka ei ollut pitkä mutta olipa ruuhkainen!

Annalla ja minulla oli avainongelma. Akseli teetti meille kahdesti avaimet, mutta eivät käyneet oveen. Halusimme olla avainlapsia! Kun hain tytöt tarhasta, siellä oli täysi juhlahumu päällä. Pienimmillä oli eläinpukuja ja pöytä ulkona notkui herkkuja. Jollakin lapsista oli synttärit! Taitavat olla tarhan synttärijuhlat ääripäitä Suomessa ja Chilessä!

Illalla me kaikki naiset lähdimme taksilla taloon, jossa esitettiin Viktor Jara-musikaali. Ennätimme ennen esityksen alkua piipahtaa viereisellä kirpparilla. Ostin sieltä pikkuruisen levysoittimen, jossa soi musiikkikin kun väänsi kammesta. Ostin sen herra Kivelle, jonka ostin viime talvena Teneriffan kirpparilta, kuten myös pikkulevysoittimen silloin, pienemmän kuin tämä uutukainen (että olen lapsellinen!).

Istuimme etummaisessa penkkirivissä, näimme ja kuulimme hyvin. Esitys oli vaikuttava ja yleisö eli mukana. Kun esitys loppui, yleisön joukossa monet halasivat toisiaan ja itkivät. Chilen historian hirvitykset ovat niin tuoreita, että varmaan joukossa oli niitä, jotka olivat sen kokeneet. Kyynelet olivat omissakin silmäkulmissani... Viktor Jarahan oli musiikintekijä, Guilapay-yhtyeen kantava voima. Hän oli yksi niistä, jotka menettivät henkensä Santiagon stadionin "puhdistuksissa", hän ei suostunut lopettamaan soittamista ja laulamista, murha. Stadionin nimi on nyt Viktor Jaran stadion.

Poikkesimme kotimatkalla terassille. Tilasimme Pisco Sourit, tyypilliset täkäläiset juomat = pisco-rypäleviinaa. Ei ollut oikein minun makuuni, joten tilasin oluen. Kitaristi tuli viereemme viihdyttämään. Annaan ihastui kulkukoira. Niitä täällä on paljon, mutta onneksi ovat lempeitä ja mukavia. Huristimme taksilla kotiin. Akseli kertoi, että päivällä kaupungilla hänen polkupyöränsä varastettiin. Pyörä ei ollut kauan ilman isäntäänsä, nopeasti oli käynyt. Harmillista!

Pe 20.12. en halunnut lähteä minnekään. Tunsin vahvaa tarvetta olla vain ja ainoastaan tyttöjen kanssa. Selma totesikin, että sitä on kovasti odotettu. Anu lähti töihin, Akseli ja Anna kaupungille. Kotona teimme tehtävälappuja, joita sitten nostelimme Anun hellehatusta. Lauloimme, askartelimme, kätkimme esineitä, pelasimme erilaisia pelejä... Nana tuli pyytämään minua keittiöön. Hän ei osannut laittaa hienoa hellaa päälle, en minäkään. Soitto Akselille, joka puhelimessa yritti neuvoa, mutta ei saatu virtaskaa uuniin. Puhelun jälkeen vielä aikani näpertelin ja kas, uuniin syttyi valo!

Lähdin tyttöjen kanssa pihan uima-altaalle. Siellä on pieni allas lapsille ja vähän isompi aikuisille. Aikuisten altaassa on leveitä rappusia, joissa on kiva lasten kanssa telmiä. Aikuisten altaassa rappusten puoleinen pää on sen verran matala, että pystyin pitämään tyttöjä kainalossani ja hypittämään ja pyörittämään heitä vedessä. Kivaa! Hassun näköinen lintu taitaa pesiä altaan läheisissä pusikoissa. Se piti meitä koko ajan silmällä lähietäisyydeltä. Se oli ehkä hieman isompi kuin rastas, mutta jotenkin pystympi ja sillä oli päälaellaan töyhtön tapainen. Sitten kutsuikin jo tarha. Tytöt ovat tarhassa vain puoli kolmesta puoli kuuteen. Kotiuduttuani otin pikkutorkut ja sen jälkeen avasin tietsikkani täällä ekan kerran.

Meillä naisilla oli treffit tarhan portilla. Anu lähti kuskaamaan autolla koko porukkaa Suomi-koulun jutskaan piparin tekoon. Suomi-koulua ei oikeasti ole. Yleensä kuulemma leikitään jonkun lähetystön ihmisen kodin läheisessä puistossa ja sitten mennään ko. henkilön kotiin leikkimään ja syömään välipalaa. Nyt matkasimme konsulin perheen kotiin. Matkamme kesti, sillä kaistojen vaihtaminen tarvittaessa osoittatui hankalaksi. Mutta piparitalkoisiin ennätttiin mukaan! Piparitaikina oli kotikutoinen, aikuisten opastuksella pipareita värkkäsivät meidän tyttöjen lisäksi siskokset Emmi ja Annika. Kaikki saimme maistella paistettuja pipareita, taikinaakin. Isäntä Ilkka esitteli minulle kotia ja löysimme yhteisen keskustelun aiheen Alzheimerin taudista, hänen läheisensä sairastaa tuota ikävää sairautta. Ja meidän Pertti.

Anu ja Anna lähtivät sieltä kaksistaan ulos syömään ja nauttimaan vain toistensa seurasta. Me muut ajoimme autolla kotiin. Akselikin lähti kaveritreffeille, joten minä jäin tyttöjen kanssa iltatoimiin ja pakkaamaan tyttöjen tavaroita huomista varten. Aika kului päätteellä tyttöjen nukkuessa, myöhemmin Anu yhtyi samoihin puuhiin. Valvoin yhteen eli pisimpään valvominen täällä, kotona menee yleensä pidempään. Mutta siellä ei olekaan eläviä herätyskelloja...

La 21.12. Anu oli vuokrannut meille vuoristosta lomamökin hänelle ennestään tutusta paikasta. Auton takakontti pakattiin täyteen tarpeellista ja niin lähdimme ajelemaan uskomattoman vuoristoisen upeita, karuja maisemia. Pikkukylät matkan varrella olivat viehättävän värikkäitä, olisi ollut mukava tutustua niihin. Saavuimme kohteeseemme, parkkipaikalla tosi paljon autoja ja ympäristössä ihmisiä. Siellä oli ainakin yksi 400 ihmisen ryhmä, varmaan muitakin. Meidät opastettiin mökkiimme, joka olikin yllättävän hyvin varustettu ja tilava. Alueen leikkipuistosta Selma totesi, että se on tositositositosikiva.

Mentiin syömään. Vaikka meillä ei ollut kiire minnekään, meinasi huumori loppua. Siis ei voi tarjoilun odottaminen ja ruuan saaminen olla niin hidasta, ei voi olla....Ehdittiin tyttöjen kanssa odotellessa tutustua uima-altaisiin, katsoa joulukoristeet, pällistellä ulkona ruokailevia, kaikkeen riitti aikaa. Kun ruoka vihdoin saapui, se oli oikein herkullista savipataruokaa - kenelle kalaa, kenelle kanaa. Ja sitä oli todella riittävästi!

Olin tyttöjen kanssa lastenaltaalla, sen jälkeen Anna tuli seuraamme aikuisten altaalle, telmimme yhdessä ja nautimme vedestä, joka ei ollut lämmitettyä, mutta siellä tarkeni mukavasti kunhan ensin tohti vatsansa kastella. Tilasimme iltapalan mökille. Osa porukastamme oli jo nukkumassa tai nukkumaan valmistautumassa, minä istuin keittiön pöydän ääressä kirjoittelemassa päiväkirjaa. Jalkani alkoivat tahtomattaan täristä, kuului myös inhottavaa kuminaa. MAANJÄRISTYS! Tuli epätodellinen tunne. Nousin ylös, aloin kiireesti katsoa mahdollisimman turvallista paikkaa, minne nukkuvat tytöt kaappaisin suojaan. Anu kertoi, että jälkijäristykset ovat aina lievempiä, joten tuskin mitään kummempaa tärinää enää tulisi. Sängyssä valvoin vielä pitkään suunnitellen pikaista tyttöjen "evakuointia" hätätilanteessa. Lopulta en enää jaksanut miettiä, uni tuli. Maanjäristyksillä on kaksi nimeä täällä. Pieni on Temblor ja iso on Terremoto. Tämä oli Temblor (järistyksen keskus oli pohjoisemmassa, lukemaltaan 5).

Su 22.12. Varasimme paljon aikaa aamiaiseen eilisestä viisastuneina. Ja kylläpä odotettiin... Anu ja Anna ennättivät sentään opastetulle patikkakierrokselle heille määrättyyn kelloaikaan. Akseli ja Aila olivat leikkipuistossa, Selman kanssa etsimme hänelle trikoita. Piipahdin vessassa ja kun tulin sieltä, tyttöä ei näkynyt missään. Huutelin, etsin, arvelin piiloutumisjekkua, mutta tyttö ei ollut mökissä. Olimme jättäneet mökkimme oven auki, KIDNAPATTU? Sydän syrjällään juoksin leikkipuistoon, jossa Selmakin oli. Hän kertoi jättäneensä minulle lattialle viestin, että lähti sinne ilman trikoita. Lappu tosiaan löytyi vessan oven takaa lattialta, mutta enpähän älynnyt lappua etsiä koska etsin sitä peijakkaan tyttöä - loppu hyvin kaikki hyvin! Sitten me patikoijia odottavat lähdimme maastoon frisbigolfaamaan. Akselilla oli frisbit mukana, lajin harrastaja. Mutta olipa se mukavaa, taisin innostua!

Kotimatkalla päätimme poiketa jollekin viinitilalle, niitä on Chilessä paljon. Satunnainen valintamme osui mahdottoman ihanalle kartanomaiselle tilalle. Rypälerivistöjä oli silmän kantamattomiin, tosin tähän vuoden aikaan sato ei notkunut varsissa. Jokaisen rypälerivin päässä kukki valkoinen ruusupensas. Piha oli kukkiva puutarha parhaimmillaan, olin aivan myyty. Ruokakin oli herkullista ja jopa minä rohkenin maistaa valkoviiniä, joka olikin aivan ihanaa. Ostin sitä pullon mukaanikin tilan myymälästä. Emme kiirehtineet, vaan nautimme täysillä ajan kanssa viinitilan tunnelmasta. Kukaan ei hoputtanut, kaikilla oli hyvä olla! Onnistuneen retken jälkeen on iloinen ja hyvä mieli palata kotiin.

Selma tykkäsi kovasti mozzarellasalaatistaan!

Aila kohtasi mielenkiintoisen tyypin, leikkikaverin!

Mehiläiset ja muut lentävät tuntuivat tykkäävän näistä pikkuruisista kukista, mättäistä.