Miksi valitsin juuri Moldovan matkakohteekseni? Siksi, että se on yksi niistä paikoista, joista en tiennyt mitään, en edes sijaintia saati pääkaupungin nimeä. Matkan järjesti Petri Niikko, joka on tuttu mies aiemmilta Vienan Karjalan, Udmurtian ja Valamon matkoiltani. Huomaan nykyään tykkääväni paikoista, jotka eivät ole ahdistavia jättikaupunkeja ilmansaasteineen, täyteen ahdettuine metroineen tai massaturismeineen. Turisti toki olen itsekin, mutta kaipaan silti enemmän aitoa luontoa ja ennen kaikkea aitoja ihmisiä, jotka eivät vielä - toivottavasti eivät koskaan - ole turismin takia menettäneet sitä ystävällisyyttä ja iloisuutta, joka heistä tällä hetkellä kumpuaa.

Oli pakko luntata kartasta, missä on Moldova. Hupsan, aika lähellä - Romanian ja Ukrainan välissä. Eikä sinne lentäisikään kuin kolmisen tuntia, tosin Ukrainan Kiovassa pitäisi vaihtaa konetta. Kiovaan lentää Helsinki-Vantaalta kahdessa tunnissa ja sieltä Moldovan Chisinauhun vain tunnin (tuo Chisinau, lausutaan Kisinau ässää hieman suhauttaen, on siis Moldovan pääkaupunki ja vain siellä on maan ainoa kansainvälinen lentokenttä).

Sen verran utelias olin, että katsoin vikipediasta lisätietoa Moldovan tasavallasta. Sen pinta-ala on 33 851 kilometriä. Asukkaita on nelisen miljoonaa, joista pääkaupunki Chisinaussa 674 500. Moldova on Euroopan köyhimpiä maita (myöhemmin opas kertoi sen "kilpailevan" köyhimmän maan tittelistä Albanian kanssa). Uskontona yleisin ortodoksisuus. Viininviljely on ollut tärkeä osa Moldovan taloutta ja kulttuuria vuosisatojen ajan. Valtio sijaitsee Dnestr- ja Prut-joen välissä lähellä Mustanmeren luoteiskulmaa, omaa merenrantaa sillä ei ole. Yhteistä rajaa Ukrainan kanssa on 940 kilometriä ja Romanian kanssa 450 kilometriä. Maasta 54 % on viljeltyä, 9 % on metsää. Maasto on kumpuilevaa, syvien jokien ja laaksojen rikkomaa tasankoa. Ilmasto on leudon mantereinen; kesät pitkiä ja lämpimiä, talvi lyhyt. Tammikuun keskilämpötila on - 4 astetta. Keskimääräinen vuoden sademäärä on etelässä 400 mm, pohjoisessa 600 mm. Maassa on kolme yli 100 000 asukkaan kaupunkia. 

Maa julistautui itsenäiseksi vuonna 1991. Transnistrian alueen separatistit julistautuivat erilliseksi valtioksi vuonna 1990 (pääkaupunki Tiraspol). Moldovian parlamentti on yksikamarinen ja 101-jäseninen. Päämies on presidentti, nyt Nicolae Timofti. Monet moldovialaiset (1/5) työskentelevät ulkomailla. Köyhyys on johtanut myös ihmiskauppaan. Maaperä on Euroopan hedelmällisintä mustaamultaa, mutta koneet ovat vanhoja ja lannoitteista on puutetta. Noin neljännes asukkaista elää köyhyysrajan alapuolella. Valuutta on LEU, joka jakaantuu sataan baniin. 100 LEUta on noin 4,50 euroa. Keskipalkka (vuonna 2014) noin 207 euroa. Transnistriassa on oma valuutta, rupla.

Meinasi hieman olla vaikeuksia löytää matkakumppani, mutta onneksi Kaisa sitten lähti mukaani. Kaisan kanssa olimme vuosikausia työtovereita. Meitä yhdistää myös Käpylän (kaupunginosa Helsingissä) historiikki. Minä kirjoitin tuon 300-sivuisen kirjan ja keräsin satoja kuvia. Kaisa taittoi ja loi kirjan ulkoasun. Se oli todellista yhteispeliä erilaisine tunteen kirjoineen! Viimeksi reissasimme  yhdessä laivalla ja bussilla viime keväänä tulppaanimatkalle Hollantiin ja huomasimme iloksemme, ettei meillä ollut aihetta toraan eikä toisistamme kärsimiseen. Niinpä sitten lähdimme yhdessä tälle Moldovan-matkalle perjantaina, 30.9. Lennon ajankohta oli meidän yökyöpeleiden mieleen; vasta kahdelta täytyi olla lentokentällä. Jo kentällä panin merkille, että ryhmämme (16 henkeä) näyttää mukavalta, rennolta porukalta. Aika iäkästä jengiä, mutta viinikin paranee vanhetessaan.

Helsingin syyskuu oli ilmoiltaan upea - lämpöä ja aurinkoa. Kohteessamme kuulemma olisi paljon lämpimämpää, vielä edellisellä viikolla siellä oli 25 asteen lämpötiloja. Pakkasin siis sandaalit ja hellevaatteitakin mukaani, uimapukua unohtamatta. Toki pakaaseihin laitoin myös paljon luettavaa ja ristikko/sudokulehtiä. Ja tietty tietokoneen. Illat pitää saada mukavasti kulumaan. (Näin jälkikäteen maininta: en käyttänyt sandaaleita, sillä ei ollut paahtavaa hellettä. En lukenut enkä ratkonut. En myöskään ennättänyt kaivaa esille tietokonetta...)

Meillä oli Kaisan kanssa viereiset paikat koneessa. Käytäväpaikalle viereemme tuli istumaan mies, jonka nimi ei ollut Kalevi (Kalevi hoi, näinkö se piti kirjoittaa?). No, silloin ei vielä miestä tunnettu, mutta kävi ilmi että ryhmäämme kuuluu. Small talk-vitsinä totesi, että haluaisi istua keskellämme jos rupeaa pelottamaan. Lupasimme, että voidaan sitten paikkoja vaihdella jos tulee pelkotiloja. Ei tullut. Hyvä lento oli. Koneessa tilasin kaksi ukrainalaista juomaa, sikäläisen oluen ja liköörin. Kun laitoin liköörilasin huulilleni, meinasi ruveta yököttämään. Lasissa kellui vaalea "otus", madoksi tuumin. Tarkempi tutkiminen osoitti, että pikkupullon kaulassa ollut naru/nauha oli sisällön lasiin kaataessani pudonnut juoman mukana sinne. Nou hätä. Kumpikaan juoma ei tuottanut pettymystä, päin vastoin.

Huomaa tuo keltainen nauha pikkupullon kaulassa.

Tämä on Ukrainan maata, ensimmäinen kerta meikäläisellä Ukrainan maaperällä.

Ja tässä lähdetään jo jatkolennolle. Eipä jouduttu juurikaan odottelemaan.

Majoituimme kaupungin hienoimpaan hotelliin, viiden tähden Radison SASiin. Aikaa lähempään tutustumiseen ei ollut, sillä riensimme tervetuloillalliselle paikalliseen ravintolaan, La Taifas. Hyvin tunnelmallinen ja kaunis kellariravintola.

 

Kaisa, matkakumppanini.

Harvinainen sattuma! Pienessä joukossamme oli vain kaksi samannimistä: Astoja olivat - meitähän ei ole pilvin pimein! Tutustuimme heti ja johan oli mukava tuo toinen Asta, vasemmalla.

Helvi ja Senja, oikein mukavia hekin.

Paikalliset musisoijat viihdyttivät meitä, kuvieni taso vain on tosi huono, muut kuvat vieläkin huonompia.

Tunnelma oli erinomainen ja kaikki olivat hyväntuulisia. Matka taitettu ja paikalliset kokemukset vielä edessä päin. Koska en kirjoittanut muistiin, mitä söimme, en sitä enää muista. Mutta ainakin maan ravintolakulttuuriin kuuluvia piiraita, täytteenä joko peruna, juusto tai kaali. Jälkimmäisin oma suosikkini (niitä söinkin jatkossa monessa paikassa, sillä en saa kurkustani alas ruokia, joissa maistuu hapan maitotuote, mm. nuo juustopiiraat olivat sellaisia...). Noloksi oloni teki se, etten tykkää viineistä, punkku varsinkaan ei sovi vatsahapoilleni. Kysyin vaivihkaa, saisinko oluen, mutta sitä ei ollut edes tarjolla. Vesikin on hyvää!

Bussimatkalla ravintolasta hotelliin opas kertoi, että viini on ensimmäinen asia, joka tulee mieleen Moldovasta. Paraikaa Chisinaussa ja muillakin paikkakunnilla on käynnissä kahden päivän viinifestivaali, joka on myös sadonkorjuun juhla. Opas totesi Moldovan olevan kuin voileipä Romanian ja Ukrainan välissä. Moldova on Belgian kokoinen eläväinen maa, jossa on rikkaat perinteet. Se on ortodoksimaa, jossa on 200 luostaria. Pääkaupunki on kulttuurin, liike-elämän ja sivistyksen keskus. Se on lukuisine puistoineen "vihreä kaupunki". Moldova jakautuu 18 alueeseen. Moldovalaisilla on haave päästä EU:n jäseneksi. Tästä syystä EU-lippu liehuu monissa paikoissa.

Bussin mittari näytti 23,3 lämpöastetta, ei oikeasti niin lämmin sentään... Bussin ikkunasta katselu hämmästytti: pimeää! Varmaankin säästösyistä näyteikkunoissa ei ollut valoja, katulamppujakin oli harvakseltaan. Hotellihuoneeseen päästyäni sukelsin lähes suoraan sänkyyn ja uni tuli heti!

Lauantai 1.10 - lokakuu alkoi aikaisella herätyksellä, oppaamme Elena noutaisi meidät hotellilta klo 8.50 kävelykierrokselle. Söimme hotellin aamiaisen, joka oli todella mahtavan monipuolinen ja maistuvainen - superia!

Aamiaishuoneen kattokoriste.Lisää kuvia hotellistamme seuraavassa osiossa.

Aivan hotellimme lähistöllä on yksi yliopisto. Maassa on 30 yliopistoa, joista neljä sijaitsee muualla kuin pääkaupungissa. Puolet yliopistoista on yksityisiä. Opiskelumaksu on noin 400 euroa vuodessa. Opiskelijoita on monista maista.

Yliopisto.

Viehättävä oppaamme Elena kaapattiin katuhaastatteluun.

Hauska kuvio jalkakäytävällä. Se osoittaa etäisyydet joihinkin tärkeisiin kaupunkeihin, kuten Helsinkiin (2 243 kilometriä - huom. Tukholmaa siinä ei mainittu...). Esimerkiksi Pekingiin 10 256 km ja Moskovaan 1 312 km.

Tämä oli pitkä, komea hallinnollinen rakennus, kahden kuuluisan arkkitehdin suunnittelema 1900-luvun alussa. Toisessa maailmansodassa jopa 70 % kaupungin taloista tuhoutui. Kadun varrella paljon myös Neuvostoliiton aikaisia rakennuksia. Teatteria paraikaa restauroidaan Romanian lahjoittamilla rahoilla.

Kirpparimyyjät olivat juuri levittämässä tuotteitaan kirpparipaikalle (piti mennä sinne omin nokkineni uudelleen "nuuskimaan" mutta ei oikein sopinut aikatauluun, ehkä hyväkin...)

Pääkatu on Stephanie-katu, Pyhän Tapanin katu. Romanialla ja Moldovalla on yhteiset kansallissankarit, Tapani yksi suurimmista sankareista.

Minua suuresti viehättävät pikkuiset kioskit matkakohteissa. Ne on pakko kuvata!

Kadunkulma. Isomman kadun Mihai Eminescu on kansalliskirjailija. Veronicakin on saanut kadun ihan vaan sen takia, että hänellä oli rakkaustarina Mihain kanssa.

Täälläkin puiden tyvet maalataan valkoisiksi.

Hauska pyöräteline. (Harmikseni kuvat tulevat blogiin niin kovin pieninä. Erottaakohan tästäkään kengurupyörän muodon.)

Ohitimme kauniin, 1800-luvulla rakennetun kirkon, jonka kunnostamiseen Kreikka oli lahjoittanut rahaa. Jätin kuvaamatta sen edessä olevien kerjäläisten takia (muutoin katukuvassa kerjäläisiä ei juurikaan näkynyt). Ohitimme ison konserttihallin, joka ei ole arkkitehtuurin taidonnäyte, mutta johon mahtuu 2 000 kuulijaa.

Konserttihalli.

"Prinsessafeministiksi" kutsuttu nainen eleli 1800-luvulla ja perusti yllä olevaan rakennukseen tyttölyseon, joka nyt on taidemuseo.

Tämä on kirjasto, jonka edustalla Vasile Alecsandrin patsas. Mies oli mm. luontokuvaaja. Kirjastoon on rajallinen sisäänpääsy, esimerkiksi alle 18-vuotiailta on pääsy kielletty (muistan saman oudon systeemin jostain muualtakin). Mutta onneksi lapsille sentään on teatteri kirjastoa vastapäätä. Onko siellä esityksiä myös teini-ikäisille, sitä en tiedä.

Lastenteatteri Licurici.

Kuvan historiallinen kansallismuseo on ollut poikalyseo (tietysti komeampi kuin tyttölyseo edellä, vaikka hieno on sekin). Kuvassa mukana susi, Romulus ja Remus.

Moldovan historiaa lyhyesti (ja toivottavasti oikein ymmärrettynä): 100-luvulla Rooman miehittämäksi 150 vuoden ajaksi. 1300-luvulla syntyi Moldova, ensimmäinen nimimaininta vuodelta 359. Silloin valtio ulottui Mustalle merelle asti, oli siis laajempi kuin nykyään. 1800-luvulla Moldova oli osa Venäjää Bessarabia-nimellä. Kun Venäjä 1918 hajosi, Moldova sai itsenäisyyden. Se liittyi Romaniaan. Vuonna 1939 se päätyi Neuvostovaltioksi. Vuonna 1991 se sai oman itsenäisyyden. Nuori valtio, mutta vanha historia, jopa ajalta ennen ajanlaskumme alkua. Ovat ylpeitä Rooman valtakunnan ajoilta (siksi siis Romulus ja Remuskin katukuvassa).

Kävelimme kadulla, jonka nimi on "31.8.1989". Tuona päivämääränä moldovalaiset rynnivät kadulle vaatimaan latinalaisia kirjaimia kyrillisten tilalle. Päivämäärästä tuli Kansallisen kielen päivä ja se on Moldovassa vapaapäivä.

Kaupungissa on paljon roskiksia ja muutenkin yleisilme erittäin siisti (vrt. Helsingin roskat!)

Etenimme Pushkinin puistoon. Ensimmäiset puut sinne on istutettu jo vuonna 1816 ja puistoksi se julistettiin vuonna 1830. Kun Aleksanteri I vieraili kaupungissa, hän totesi ettei siellä ole puistoa ylimystölle ja niinpä tämä ranskalaistyyppinen puisto perustettiin. Puistoon on seitsemän sisääntuloporttia. Pushkin karkoitettiin Siperiaan, mutta päätöstä saatiin muutettua niin, että hänet siirrettiin Moldovaan, jossa eleli kolmisen vuotta.

Puistossa on paljon patsaita, mm. vuonna 1958 perustettu Klassikkojen kuja, jossa on 12 patsasta tärkeistä kulttuurihenkilöistä. Joukossa mm. jo aiemmin mainittu Mihai Eminescu (1850 - 1889), jonka ooppera (vai oopperoita, en tiedä) on käännetty yli 70 kielelle. (On muuten hyvännäköinen mies jos patsasta on uskominen - ei ihme, että Veronica häneen rakastui, viittaus aiempaan kadunkulmakuvaan...)

Etualalla Mihai.

Yllä Pyhän Tapanin eli Tapani Suuren patsas, joka hallitsi kuninkaana lähes 50 vuotta (1457 - 1504). Hän kävi 48 taistelua, joista peräti 46 oli voitollista. Mies oli merkittävä kristinuskon puolustaja Itä-Euroopassa. Jokaisen taistelun jälkeen hän perusti kirkon tai luostarin. Nykyään hän on pyhimys. Patsas on tehty käsityönä vuonna 1928. Kaupungin ikä on tänä vuonna 580 vuotta, siksi nuo kukin muotoillut numerot.

Saavuimme viinifestivaalipaikalle. Se on aina lokakuun ensimmäisenä viikonloppuna. Halukkaat saavat siellä viinimaistiaisia ja ostaa puteleita (ostin sinisen).

Poliisit ja ensiapu paikalla hyvin edustettuina. Poliisi täällä on Politia (harmillisen pieniä nämä blogikuvat, yksityiskohtia ei erota)

Portti alueelle.

Kulkueen taustalla paikallinen Riemukaari.

Nämäkin pöydät varmaan täyttyivät iloisista ihmisistä päivän vanhetessa...

Taiteilijamies taiteili tytöstä aivan näköisensä.

Kaupungissa on kiitettävän paljon ympäristöystävällisiä johdinautoja. Siellä ovat kulkeneet ratitakin, mutta valitettavasti eivät enää.

Otimme hotellista kaikki pakaasit mukaamme ja lähdimme maalle. Bussi eli Aleksander (vai Alexander, en tiedä) vei meidät Orheiul Vechin alueelle Butucenin kylään. Kylä on herännyt henkiin turismilla ja se on mallikylä muille kylille. Chisinaun esikaupunkialueella näimme paljon autoliikkeitä. Samoilla seuduilla myös "hevosparatiisi", hevoset kuuluvat vahvasti moldovialaiseen elämään. Ohitimme viiniyliopiston, perustettu vuonna 1842. Maasto mukavan kumpuilevaa, näkee kauas. Mahtavan suuria maissipeltoja. Tien varrella hevosia, lehmiä, hanhia, lampaita, vuohia... Tien varsilla oli paljon puita ja niiden alta näimme ihmisten keräävän jotain, pähkinöitä vai kastanjoita? Moldovassa ei ole paljonkaan maaperän rikkauksia, mutta mustamulta on kultaa. Kalkkikivi yleistä. Maassa on ollut hyviä ja huonoja aikoja viinin suhteen. Viimeisin viinitilojen vihollinen oli Gorbatsov, jonka alkoholipolitiikan takia viinitiloja tuhottiin. Nyt maassa on noin 200 viiniyritystä. Viinilajikkeista 73 % on eurooppalaista, 17 % kaukaasialaista ja 10 % täkäläistä. Maa on jaettu neljään viinialueeseen. Maan pohjoisosissa valmistetaan paikallista konjakkia.

Kalkkikiveä, yleistä Moldovassa.

Butucenin kylän raitti on erittäin idyllinen, ryhmämme napsi kilvan kuvia, kun kävelimme kohti lounaspaikkaamme. Isolla bussilla ei päässyt perille asti, joten jalkauduimme noin kilometrin matkalle.

Oletan, että tämä komea härkäpari olisi antanut "taksikuljetusta".

Tykkään värikkäistä porteista, portinpylväistä ja ikkunanpielistä  - sopivat hienosti yhteen pääasiassa harmahtavien rakennusten kanssa.

Tuon noin kilometrin pituisen kävelyreitin varrella oli useita kaivoja, käytössä edelleenkin.

Lounaspaikkamme. Viehko kuin mikä!

Hyvät olivat pöperöt! Spagetti-vihanneskeittoa ja niitä jo tutuksi käyneitä piirakoita. Olutta tietystikään ei tarjolla ollut, viinejä tietty. Mutta oli myös aivan ihanaa persikkamehua. Täkäläinen leipä on jotakuinkin valkoista ja hämmästyttävää meikäläisille sikäli, että se tarjoillaan vähän kuivana, mauttomana. Mutta maassa maan tavalla, en protestoi. Jälkiruoka oli tosi mielenkiintoinen, maukaskin. Luumut oli täytetty pähkinöillä. Astiat kauniita.

Lounaan jälkeen pihassa oli halukkailla mahdollisuus kokeilla paikallisen leivonnaisen tekemistä. Taikina oli valmiiksi kaulittu erittäin ohueksi, kuin ilmapallon kuorta. Aivan etualalla taikina vielä lätyn kokoisena pyörylänä josta se sitten levitetään leivontapöydälle ja täytetään tuon toisen lautasen valkoisella juustolla. Juustoa laitetaan täytteeksi erittäin paljon (harmikseni hapanta, mutta ei voi mitään). Leivontamestarina kuvassa Ulla.

Yläkuvassa näkyvät valmiit kiekurat. Leivontavuorossa Asta-kaima.

Lounaan jälkeen kokoonnuimme museotalon pihassa. Siellä oli talo, piharakennus pihakeittiöineen sekä kanala, aitoa 1800-luvun rakentamista.

Talo. Kuvassa Ulla ja oppaamme Elena.

Kuvat talon sisältä.

Piharakennus.

Kanala.

Lähdimme kiipeämään polkuja pitkin ylös, komeisiin maisemiin. Kohteenamme oli luolaluostari. Legenda kertoo, että 1jo 00-luvulla paikalla olisi ollut kristittyjä, dokumentteja on 1500-luvulta. Alkujaan luolat olivat aitoja, sittemmin louhittu luostarille ominaiseksi. Vuonna 1821 maanomistajan kanssa tuli riitaa, joten luostarin väki joutui poistumaan. Kellotapuli on 1800-luvun lopulta. Vuonna 1903 rakennettiin isompi kirkko, joka on lähinnä hautajaiskäytössä (hautausmaa vieressä). Neuvostoliitto-aikaan 1960-luvulla kaikki kirkot Moldovassa suljettiin. Nyt pikkuisessa luostarissa on neljä munkkia.

 

Hääpari juuri poistumassa suunnasta, jota kohti kapusimme.

Maisemia ihailemassa Timo (terkut!)

Pukki paratiisissa.

Ihana kukka, jota olen nähnyt ainakin Teneriffalla. Lienee jokin kaktuslaji?

Ja toinen hääpari!

Siellä ylhäällä oli muutamia matkamuistoesineitten myyjiä. Tältä naiselta ostin kukkopillejä, edelliseltä pari ovimagneettia.

Jättäydyin ihan tarkoituksella toisista jälkeen. Oli niin paljon aikaa sovittuun tapaamisaikaan alhaalla, että nautin ihan vaan yksin ihanasta luonnosta ja hiljaisuudesta. Ja vaikka olin miltei vartin etuajassa alas saavuttuani, taisi opas jo olla viipymisestäni huolissaan... Alhaalla oli kioski, ostin kylmän oluen ryystääkseni sen bussissa, kun matkamme jatkui seuraavaan etappiimme Cricovan maailmankuuluihin maanalaisiin viinikellareihin. Alhaalla odotteli hääparia auto, jonka oven ruusukkeesta napsaisin kuvan. Takapenkillä istui nuori tyttö (autossa ei muita), jota hymyillytti.

Tuota Cricovan viinikellaria voisi kutsua maanalaiseksi viinikaupungiksi, siellä on 250 kilometriä maanalaisia käytäviä. Vuonna 2003 siitä tuli suojeltu kohde. Harvinaisin viini on vuodelta 1902, niitä on maailmassa kaksi pulloa. Maanalaiset kokoustilat ovat unelmapaikka esim. poliittisille neuvotteluille. Joku on väläytellyt, että yläpuolelle olisi syytä rakentaa lentokenttä, jotta arvovaltaisilla vierailla olisi lyhyt matka turvallisten neuvottelupöytien ääreen.

Mitään tuollaista paikkaa en olisi voinut kuvitella olevan olemassakaan!

Viinin symboli on rypäleterttu, jossa kurki. Kurjen uskotaan tuoneen saarretuille sotilaille rypäleitä, jotta saataisiin voitto ottomaaneista.

Tämä uskomattoman hieno kohde on 1950-luvulla muutettu kaivoksesta viinipaikaksi, tosin osa on vieläkin kaivosaluetta. Kaivos perustettiin jo 1400-luvulla. Työ tehtiin käsin ankeissa olosuhteissa toiseen maailmansotaan asti. Kaivoksen omistaja loi myöhemmin tämän viinikellarin. Siellä on jatkuvasti 12 - 14 asteen ihanteellinen lämpötila viineille ja erinomainen ilmanvaihto.

Kuva on maanalaisesta verkostosta. Tällä hetkellä siitä on 60 km viineille ja toinen mokoma kaivokselle. Syvyyttä on 35 - 100 metriä. Liikutaan junalla. Luolaverkostossa on katujen nimet, jotka ovat viinilajikkeiden nimiä. Viinipulloja on yli miljoona (!!!), niistä noin 25 000 ovat historiallisesti niin arvokkaita, ettei niitä myydä. Ennen junailua tutustuimme museotiloihin ja viinimaistiais(kokous)huoneisiin.

Ties kuinka vanha viininvalmistusvempain.

Astuimme junaan ja jalkauduimme siitä ehkä kaksi, kolme kertaa. Onneksi meille oli etukäteen kerrottu, että kannattaa laittaa villaista päälle, koska junassa on kylmä. Kylmä oli. Huristeltiin hurjaa vauhtia pitkin käytäviä. Junakuvaani kameran valo ei kunnolla riittänyt. Teneriffalla käyneet ystäväni tietävät Loroparkin junan, samanlainen, mutta ei keltainen.

Kun tarkasti katsoo, näkyy istuimia...

Täällähän niitä on, sievästi hyllyissä.

Jotkut pullot olivat yltäpäältä pölyssä, homeessa ja seiteissä. Tarkoituksella. Kunnon vahakorkkien ja vaakatasosäilytyksen lisäksi home suojelee pulloja päivänvalolta.

Putinin viinejä. Tiettävästi Putin on viettänyt kellaritilan kabinetissa 50-vuotisjuhlaansa.

Kerryn viinejä. Monien tunnettujen henkiöiden viinejä bongasimme.

Oppaamme maanalaisessa viinikellarissa ei ollut Elena vaan juuri tuon paikan opas. Hän kertoi, että kellareissa on paljon presidenttien juomia. Ranskalaisella tekniikalla valmistetut kuohuviinit/samppanjat ovat kypsyneet viisi vuotta ja ovat superarvokkaita - palkittu hopeamitalilla Ranskassa, suuri kunnia! En varmasti muista, mistä tuli luku 70 000 euroa, mutta se liittyi joka tapauksessa siihen, että prinssi Charels oli piirtänyt/suunnitellut jonkin etiketin. Kellarin tammitynnyrit on kerätty ympäri maailmaa. Yhteen tynnyriin mahtuu viiniä 250 - 350 litraa. Jüri Gagarinilla oli oma halli viinikellareissa ennen vuoden 2007 uudistamisia. Gagarin oli avaruuslentonsa jälkeen vieraillut kaikissa Itä-Euroopan maissa, täälläkin. Tarina kertoo, että hän eksyi tuolla viinikellarissa kahdeksi päiväksi (mahtoi vilustua!). Taas taisi mennä hieman ohi, mitä opas kertoi menetelmän kehittämisestä (kuohuviini/sampanja?). Joka tapauksessa mentelmän on kehitellyt munkki 1660-luvulla ja samaa menetelmää käytetään edelleen.

Yläkuvan pulloja (joita pitkät rivistöt) käyvät "taitajanaiset" kääntelemässä joka toinen päivä 15 astetta eri asentoon.  Piipahdimme katsomaan "valmistustiloja". Pulloissa on aluksi metallikorkit, pullot pestään ja kone avaa metallikorkit, joihin vaihdetaan Portugalissa valmistetut korkkikorkit. Sen jälkeen valossa (olipa kirkas, miten ihmisten silmät kestävät) tarkistetaan viinin laatu. (En tiedä, kirjoitinko "oikein"....) Jne.

Juna- ja kävelykierrostemme jälkeen meidät ohjattiin huoneeseen, jossa asetuimme pöydän ääreen. Pöytään oli katettu maistiaisviinit ja taas perinnepiiraita, nyt juusto- ja kaali, ahmin niitä kaalipiirakoita varsinkin siksi, että tietojeni mukaan iltapalaksi piti nauttia ne aiemmin päivällä tehdyt juustokierukat (tosin ne olivat eväänä vasta seuraavan päivän bussimatkalla).  No niin, asiaan. Pöydässä oli siis tarjolla juomamaistiaisksi valkkaria, roseeta, punkkua ja taisi olla kuohuviiniäkin. Oppaamme kehotti maistamaan ensin kevyintä, valkoviiniä. Tuo viini oli viime vuotista, 11-prosenttista. Pitää ottaa jalasta kiinni, ei lasista. Sitten lasia hölskyteltiin hapen sekoittamiseksi siihen. Katsottiin valoa vasten kuplia, ovatko tasakokoisia pieniä vai isoja vai erikokoisia. Viinissä kuulemma kedonkukkien maku ja tuoksu, hedelmäinen... Sopii hienosti kevyiden ruokien, juuston ja kaviaarin kyytipojaksi.

Roseeviinikin viimevuotista, kuivaa, 12-prosenttista. Tarjoillaan 12 - 14-asteisena. Punaisten metsämarjojen aromi. Käytännöllinen viini, sopii kaikkien ruokien kanssa nautittavaksi.

Punaviini tarjoillaan 16 - 18-asteisena, otetaan kylmästä tunti ennen tarjoilua lämpenemään. Maistiaisviini oli nuorta, rubiininpunaista eli tummaa (tiilenpunainen on vanhaa). Tässä viinissä kuulemma aistittavissa tumma suklaa, vanilija, mustapippuri, savustettu luumu ja manteli.

Maistiaiskuohuviini, "Makea kyynel" oli kymmenprosenttista. Siinä oli keskenään samankokoisia kuplia, joten valmistus oli onnistunut. On olemassa myös isokuplaisia, joiden kuplat kulkevat keskenään eri suuntiin. Silloin juomaan on lisätty hiilihappokoneella kuplia, jolloin juoma ei ole aitoa.

Helmiä sioille! Tällä tarkoitan vain ja ainoastaan itseäni. Punaviini mielestäni on aina haiskahtanut oksennukselta ja myös oksennuttaa (vatsahapot). Makeat viinit menevät alas, mutta silloinkin paremmin valkoviini. Tunsin itseni tosi tolloksi. Opas esitteli viinejä kuin ne olisivat kruunun kalleimpia jalokiviä. Meikäläistä nauratti, mutta nauraa ei voinut. Hysteerisyys helpotti noustuamme pöydästä. Uskon, että olin ainoa känkkäränkkä/outolintu seurueestamme.

Noustuamme takaisin maan pinnalle, oli hetki aikaa piipahtaa myymälässä. Osa meni, osa ei. Minä menin, vaikka tiesinkin, etten ostaisi viinejä. Mutta ilokseni bongasin pienestä hyllyn nurkasta brandyä, puolikkaan pullo seitsentähtistä maksoi vain noin 7 euroa. Ostin putelin.

Palasimme bussillamme Butucenin kylään majoittuaksemme. Majoitustiloja on sekä päärakennuksessa että tien toisella puolella. Taisin siinä mainita ääneen, että tykkäisin mennä sinne "tien toiselle puolelle" jossa kuulemani mukaan on uima-allas. Petrikin haaveili sille puolelle menosta, mutta hänellä kävi huonompi tuuri - minä pääsin, hän ei. Päätin uhrautua ja vaihtaa huonetta hänen kanssaan. Eipä sitten suostunutkaan, joten minä ja Kaisa suunnistimme kapsäkkeinemme muhkuraista tietä ja kuhmuraisia rappuja pitkin piha-alueelle, josta löysimme oven huoneeseemme. Ihanaan!

Asetuimme "pihaksi", löysimme pihasta mukavan oleilupaikan itsellemme ja ostamalleni brändypullolle. Nähtyäni pihan uima-altaan en voinut olla laittamatta uimapukua - pakko päästä pulikoimaan. Vesi oli aikamoisen kylmää, mutta uinnin jälkeen olo oli mahtava! Sattui pieni "onnettomuus". Uinnin jälkeen piipahdin suihkussa, mutta en huomannut laittaa suihkuverhon alareunaa vesisuojaksi. Jossain vaiheessa suihkutellessani havahduin siihen, että vesi virtaa vessan lattialle. Lattiassa ei ollut kaivoritilää, joten uhrasin yhden käsipyyhkeen ja aloin kuivata sentinpaksuista vesikerrosta lattialta. Aikani pakerrettuani lattia oli siedettävässä kunnossa. Jatkoimme Kaisan kanssa istuskelua pihassa myöhään. Kuuntelimme voimakasta kaskas-laulua, muita ääniä emme kuulleet. Oli mukavaa jutella, nauttia leudosta illasta ja latailla fiiliksiä tulevaan. Jossain vaiheessa saimme seuraa Petristä, mukava hänenkin kanssaan höpötellä. Petri poistui, me vielä jatkoimme istumista sopivaan nukkumahetkeen. Tuo rupeama oli varmaankin minulle koko reissun nautinnollisin hetki näin jälkikäteen kelaillen. Lopulta siirryimme huoneeseemme, jossa Kaisalla oli lattiatasolla komia sänky ja minulla omani uunin pankolla!

Ihan mahdottoman paljon ennättää yhdessä päivässä! Olen ylpeä suhteellisen iäkkäästä ryhmästämme, kaikki jaksoimme kunnialla upean päivän päätökseen. Nyt olen ylpeä myös siitä, että jaksoin pakertaa blogia näinkin paljon. Jatkuu sitten, kun tulee seuraava inspis ja aika, toivottavasti mahdollisimman pian. Olen pyrkinyt kirjoittamaan faktaa, mutta jos tekstissä on myös fiktiota, ei haittaa. Tämähän ei ole tieteisjulkaisu. Erityisterkut reissussa mukana olleille, jotka pyysivät blogiosoitteeni.