Loman loppusuora - valitettavasti! Maanantaina 2.3. starttaa kone Madridiin yhden jälkeen, Suomessa olemme tiistaina iltapäivällä. Semmu-pienen koulu alkoi 27.2. Selma on vasta 7 v 2 kk, mutta menee jo toiselle luokalle. Täällä on pöyristyttävän pitkät koulupäivät, puoli yhdeksästä viiteen. Viimeisenä Selman lomailtana pakkasin hänen kanssaan piknik-eväät, nappasimme Ailan ja Sallin mukaamme ja matkasimme puistoon leikkimään ja herkuttelemaan. (Nyt menin asioiden edelle, koska blogi laahaa jäljessä...)

Penkillä istuessakin voi kuntoillla!

Koulutytöllä on koulupuku ja hieno uusi eväskassi. Olipa kiva nähdä Semmun koulu.

Maanjäristyksiä en ole tällä reissulla kokenut. Yksi, noin 5,8 richterin oli, mutta istuin Sallin, Osmon ja Sirkan kanssa silloin metrossa eikä tuntunut. Metrot ovat hassun näköisiä kun niissä on kumipyörät alla. Täkäläisissä metroissa tulee enemmän vanhusolo kuin normaalisti - aina annetaan istumapaikka!

Vessat Chilessä ovat enimmäkseen siistejä. Pikkasen hämää ravintoloiden vessojen nenän korkeudella seinässä olevat roskikset joihin käytetyt vessapaperit laitetaan. No, ehkä kuitenkin parempi kuin tukkiutuneet pytyt...

Vaikka täällä aurinko paistaa ja on lämmintä, en palaa kovinkaan ruskettuneena kotiin. Käytän 50+ -kerrointa sillä otsonikerros on ohut ja palaa helposti.

Mutta nyt jatkan siitä, mihin viimeksi jäin. Lähdimme reissuun torstaista sunnuntaihin. Pakkasimme laukkuihin naurettavan suuret eväsröykkiöt, kaikenlaista mutusteltavaa (kummasti matkan aikana vähenivät).. Salli, Sirkka ja Osmo taittoivat matkan bussilla. Päämäärämme oli La Serenan kaupunki Santiagosta pohjoiseen, rannikolla. Se on Chilen toiseksi vanhin kaupunki vuodelta 1544 (Valparaiso vuoden vanhempi). Minä istahdin Anun ja Akselin autoon takapenkille tyttöjen keskelle. Kylläpä sain haleja kuuden tunnin matkan aikana ja kaikenlaista kivaa ajan kuluksi keksittiin. Tosin matkamme alkoi kovin nihkeästi. Seisoimme tunnin ruuhkassa, välillä matelimme eteenpäin. Anu poistui autosta; ennätti nostaa rahaa ja ostaa kahvit mukaan. Hän sai poliisilta tietää, että läheisessä yliopistossa oli pommiuhka ja siksi liikenne ohjattiin sivukaduille.

Takapenkin jengi. Mulla pipo päässä kun korva kipuili. Autossa on pakko olla tuuletus päällä, muuten olisi liian kuuma.

Maisemat olivat mahtavia. Välillä ajelimme keskellä savannia, välillä aavikolla. Dyynejäkin näimme. Haukkoja liiteli taivaalla, hevosia oli runsaasti, jonkin verran lehmiäkin. Kuivilla vuorenrinteillä tallusteli joukoittain vuohia. Tien varrella pikkukojujen myyjät huiskuttelivat valkoisia paperisuikaleita kiinnittääkseen autoilijoiden huomiota. Myyntiartikkelina oli mm. vuohen ruhoja. Emme ostaneet. Näimme matkan aikana myös paljon, paljon tuulimyllyjä. Olivat vaikuttavan valkoisia vuorien rinteillä. Tietulleja oli useita matkallamme. Loppumatkalla kymmenien kilometrien ajan ihana meri tervehti meitä.

Jos maisemat matkallamme olivat ihania, niin oli myös La Serenan kaupunki. Ensiksi tietty tutustuimme erikoiseen majapaikkaamme Hostal Terra Diaquitaan, jonne bussimatkailijat olivat jo ennättäneet saapua. Iloiset jälleennäkemiset terassilla, intoa täynnä joka iikka! Hostellimme oli täynnä kivoja yksityiskohtia, sisäpiha varsinkin oli tosi viehko.

Vessan lavuaarit.

Sitten olikin vuorossa kaupunkiin tutustuminen ja ruokapaikan etsiminen. Puistoissa oli paljon elämää - kaikenlaisten tavaroiden ja herkkujen myyjiä, musisoijia jne. Väkeä piisasi. Jalkakäytävät ja ajokadut oli päällystetty samanlaisella punaisella, sileällä kivetyksellä, ne sulautuivat toisiinsa - monta kertaa kävelyä vahingossa päin punaisia... Löysimme mukavan ruokapaikan vanhasta "siirtomaatalosta", sen toisesta kerroksesta. Sisäpihalla oli paljon myyntikojuja.

Jälkiruokakahvit ja jätskit nautittiin kahvilassa, jossa oli jopa pallomeri - tytöt siis valitsivat kyseisen kahvilan...  Sen jälkeen uni maittoi!

Arvaatko, kuka tykkää makeista herkuista?

Tytöillä oli söpöt jätskiannokset.

Kirjastoauto, viehko.

Lomallakin täytyi etsiä koulutarvikkeita,Semmun koulu alkamassa.

Autokadut ja jalkakäytävät sulautuvat toisiinsa.

Aamulla yhden euron maksavalla melko pitkällä bussimatkalla siirryimme naapurikaupunkiin Coquimboon. Se oli Valparaison tapainen värikästaloinen pienempi kaupunki, graffitit eivät kuuluneet samalla tavalla katukuvaan. Komein nähtävyys oli valtava betoninen Kolmannen vuosituhannen risti. Se oli korkean mäen päällä, melkoinen hellekapuaminen!

Jätskitauko.

Kuvat eivät näytä korkeuseroja.

Välitasanteelle noustiin hissillä. Harmillisen pitkän ajan kellot kilkattivat raastavalla äänellä.

Ristin "poikkipuille" noustiin toisella  hissillä - olimme korkealla! Näköalat olivat mahtavat.

Sieltä ylhäältä löytyi paavikin.

Alatasanteella oli vaikuttavastii ihmistä isommin patsain toteutettu Kristuksen kärsimysnäytelmän vaiheet. Upea kokemus kaikkinensa.

Alakaupunkiin huristimme bussilla. Ruokailimme terassilla, minä Selman ja Ailan pöydässä. Kun kävin vessassa, onneksi en jättänyt kameraa pöydälle. Sillä välin nimittäin "ilkeä mies" oli napannut sytkärin pöydältä, vaikka "Selma oli häntä tuijottanut". Se oli Selmalle järkky juttu. Sama mies tuli myöhemmin hörppäämään Ailan mehun jämät. Huh!

Hyväntuulinen pöytäseurueeni.

Portaikko tärkeimpiä nähtävyyksiä? Hauska.

Bussilla takaisin La Serenaan ja sitten biitsille.

Veteen yllättäen tarkeni mennä telmimään ja aallot olivat ihanat. Salli ja tytöt telmivät juuri auringon suunnassa, joten kuvien otto aika mahdotonta. Täkäläisillä rannoilla on paljon koiria. Ja simpukankuoria.

Oikealla Salli ja tytöt

Selma

Jumppahetki

Illaksi oli majapaikasta varattu Sallille, minulle ja Selmalle sauna. Anu oli tarkistanut hinnan etukäteen, 2 500 pesoa (noin 4 euroa. Sauna oli pienin koskaan näkemäni. Juuri ja juuri me kolme mahduimme istumaan penkille jalat lattialla. Kiuas oli supermini. Yläkroppa hikoili, jalat kylmät. Suihku viereisessä respan huoneessa. Aamulla maksaessa tuli vaikeuksia. Hinta 25 000 eli 40 euroa! Anu soitti johtajalle ärhäkän puhelun, saimme saunan 10 %:n hinnalla...

Aamulla matkamme jatkui. Anun ajettavaksi vuokrattiin auto, jotta koko seurue mahtuisi autoihin.

Matkareitin suunnittelua, koordinaatit kuntoon. 

Maisemat olivat aivan käsittämättömiä: superkorkeita vuoria joista osa raidallisia (joissakin paljon rautaa, joissakin kuparia jne.). Laaksot olivat uskomattoman vihreitä ja viljavia - mikä kontrasti!

Pysähdyimme padolle, läkähdyttävään helteeseen ja silmiähiveleviin maisemiin. Söimme kaktuksen hedelmiä.

Toisenkin tauon matkallamme pidimme, kioskin jylhissä maisemissa.

Olimme matkalla Pisco sourin kotiseudulle, noin 500 ihmisen kylään Pisco Elquihin.

Majapaikkamme isäntä otti meidät ystävällisesti vastaan. Tiesi jopa Suomen hyvästä koulujärjestelmästä. Majapaikka täyttyi meistä. Majoitumme tilavasti ja huoneet olivat erittäin siistejä.

Talomme.

Matkalla ruokailemaan ihastelimme maisemia ja napsimme ahkerasti kuvia.

Penkillä istuva pariskunta eivät ole ihmisiä vaan nukkeja (harmillisen pieninä kuvat blogissa).

Ruokapaikkamme ulkoa...

... ja sisältä

Ravintolan terassilla ei paahda.

Erikoisin pitsani, mutta maukas.

Asta-selfie.

Istuimme iltaa mukavalla kattoterassilla, hauska tunnelma.

Ailan hieno piirros. Astii jo nököttää vuoren huipulla, Sali kiipeämässä tikapuita pitkin (harmi pienet kuvat)

Majapaikkamme isäntä ripusti riippukeinut pihaan ja niissä makoillen ihastelimme upeaa tähtitaivasta. Tähdet tuntuivat olevan lähellä, lähempänä kuin koskaan.

Illalla myöhään tämän vanhan rouvan teki mieli vielä mennä istahtamaan kivalle ulkoterassille. Aksu-vävy uhrautui seuraksi. Tykkäsimme!

Aamiaisen nautimme argentiinalaisrouvan ateljeekahvilassa. Sisällä ei saanut ottaa kuvia. Ulkona oli kolme isoa tynnyriä, joihin ennen säilötty pisco-rypäleitä. Nyt niihin suunniteltiin pikkuisia majoituhuoneita.

Täällä rintsikat ovat eri mallisia kuin Suomessa (hih).

Mikähän tarina - oluttölkki ja sandaali.

Paluumatkalla pysähdyimme kylään, jossa hauskoja jätskejä ja jossa Gabriella Mistral, nobelisti, on syntynyt (patsas)

Paluumatkakin venähti odotettua pidemmäksi. Maanteillä on paljon tunneleita ja yhdessä reitillämme oli sattunut monen auton ketjukolari. Ihan emme ennättäneet sumaan onneksemme. Takapenkin Astii käytti kaiken mielikuvituksensa lapsien viihdyttämiseen, noiden mainioiden matkailijoiden. Kokemusta heillä reissaamiseen on - vanhempi Semmu lienee ennättänyt pienestä iästään huolimatta jo 17 maahan.

Seuraavana päivänä me "turistit" matkasimme Valparaisoon. Mutta siitä ja muista loppuloman vaiheista kirjoitan kotona, täällä en enää ennätä. Kiitos Anulle, Akselille ja tytöille mahtavista seikkailuista, kokemuksista ja tunnelmista. .