Selmalla ja Ailalla on tapana katsoa My little pony-ohjelmia tietokoneeltani. Yhtenä päivänä Selmalta kaatui täysinäinen vesilasi, suurin osa koneeni sisään. Suurin osa näppäimistä lakkasi toimimasta kuivattelusta huolimatta. Akseli osti mulle uuden näppäimistön, joten tässä taas ollaan. Muuta toimimattomuutta en ole ainakaan vielä huomannut kuin ääni, sitä ei ole. Mutta harmillista on myös se, että en onnistu saamaan tänne blogiin kuvia isompina, täytyy tihruttaa.

Säät ovat edelleen helteisiä, kolmenkympin molemmin puolin. Alkuaikana täällä kärtsäytin huuleni ja se olikin melkoisen kiusallista, välillä tuli jopa tip-tip-tip-verta. Tänään oli pieni poikkeus keleissä. Oli pilviä ja illalla satoi jonkin verran jonkin aikaa, ensimmäisen kerran syyskuun jälkeen. Vuoristossa satoi varmaan runsaasti, siltä ainakin näytti. Aila sanoi, että hän haluaa nyt mennä vuoristoon, koska hän tykkää sateesta.

Viikonloput ovat mukavia, kun koko porukka on koolla. Viikko sitten valitsimme reissukohteemme siihen suuntaan, missä olisi vähiten maastopalojen katkuja. Paikaksi valikoitui Cajon del Maipo, retkeilykohde jyrkkien vuorien kainalossa. Siellä oli lomamökkejä, tosin menimme vain päiväseltään. Siella oli myös paljon pöytiä, joiden ääressä ihmiset söivät eväitään kauniista päivästä nauttien.

Suurin osa ajastamme tuhrautui ravintolassa, palvelu hidasta ja muitakin hankaluuksia, joita en tässä enää viitsi muistella. Mutta ravintolan sijainti oli uskomattoman hieno. Alapuolella virtasi joki ja joen toisella puolella oli tavattoman korkeat vuoret, valokuvat eivät näytä maisemaa yhtä komeana kuin silmät sen näkevät. Kokeilin ruuaksi jotain paikallista, se olikin ihmeellinen annos: syvä kulho joka oli piripintaan täynnä lientä. Joukossa oli iso peruna, pala kesäkurpitsaa, pala maissia, riisiä ja iso klöntti naudan keittolihaa ydinluineen päivineen. Sitä oli hankala syödä, kaikkia atrimia tarvittiin. Ei se hassumman makuista ollut kuitenkaan.

Tallustelimme jylhissä maisemissa. Olisikohan paikan uima-altaat maailman komeimmassa maisemassa. En tiedä, mutta kärkipäähän sijoittunee.

Paluumatkalla ajoimme pieniä teitä, tosi kauniita!

Näitä kolarissa kuolleiden muistomerkkejä täällä näkee tosi paljon. Kerran aloin auton ikkunasta oikein seurata ja arvelin niitä olevan noin kilometrin välein, ainakin sillä tiellä.

Itella varmaan tykkäisi tällaisesta! Postilokerot kaikille kyläläisille.

Mistähän mulla putkahti mieleen ikivanha laulu (laulajana Henry Theel tai vastaava): Kun näin sun alla palmupuun, niin unohdin mä kaiken muun, huntunsa heitti Chilen yö ja kuulin kuinka sydän lyö. Sä oot mun onnen unelmain, siks sua ikävöin mä vain, Andien armas kukka tyttöni tummatukka... Enempää en muista.

Ja sitten toisenlaisiin tunnelmiin. Yhtenä iltana mukava Eija lähetystöstä pyysi minut mukaansa ulkoilmakonserttiin paikkaan nimeltä Villa Grimaldi. En ollut kuullut tuosta paikasta mitään, kaunis se oli, kartanomaisemia ilman kartanoa. Konsertti oli myöhässä peräti tunnin, joten meillä oli aikaa kierrellä alueella. Mitä enemmän Eija siitä kertoi, sitä pahemmalta tuntui. Se oli Pinochetin aikaan kidutuspaikka. Tippa tuli väkisinkin silmään.

Alueella oli monilla kielillä tekstikyltit, valitettavasti ei suomeksi.

Nämä miehet olivat opettajia. Heiltä leikattiin kurkut auki.

Hän on Viktor Jara, Quilapayn-yhtyeen perustaja ja aktiivi rauhan mies. Hänet teloitettiin Santiagon stadionilla, koska hän ei suostunut lopettamaan soittamistaan ja laulamistaan. Nykyisin stadion on Viktor Jaran stadion.

Hän on presidentti Alliende, joka murhattiin jotta sotilasdiktatuuri sai vallan, alkoi Pinochetin aika.

Kuultuani Eijalta tämän kauniin aukion lähimenneisyyden, en ollut uskoa korviani. Tähän ahdettiin pidätetyt ihmiset ja autot ajoivat väkijoukkoon - oli tuurin peliä, ketkä siinä tilanteessa menettivät henkensä ja ketkä eivät. Aivan kamalaa.

Tässä tornissa on ollut ahtaita looseja, joihin jokaiseen sullottiin yksi ihminen kärsimään.

Ympäröivästä muurista on säilytetty pieni pätkä, oikealla rautaportti josta ihmiset tuotiin alueelle. Polkupyörä on piirros, joka ehkä symbolisoi jotain tai sitten se on vain tämän päivän taidetta, en tiedä.

Yksi kauneimpia näkemiäni muistomerkkejä. Jokaisen kidutuspaikalla murhatun kunniaksi on tähän ruusutarhaan istutettu yksi ruusu ja sen viereen on liitetty kyltti vainajasta. Vaikuttavan kaunis!

Konsertti oli elämys ja iloinenkin, vaikka se pidettiin kidutettujen vainajien muistolle. Heitä ei koettu uhreiksi, he olivat sankareita. Esiintymisryhmiä oli kaksi. Meksikolainen pariskunta esitti etelä-amerikkalaisia lauluja. Jossain vaiheessa he pyysivät pikkutyttöjä lavalle tanssimaan. Rohkeita ipanoita löytyikin, siellä he steppasivat innoissaan. Jälkimmäinen ryhmä oli osin Inti Illimaneja. Heidän esityksensä kolahti minuun enemmän. Välillä yleisöä kehotettiin nousemaan ylös ja tanssimaan. Niin ujon suomalaisenkin täytyi nousta hytkyttelemään, sillä muuten olisin ollut Pinochet! Eijan mukaan tällaista sanontaa käytetään aika yleisesti. Viimeinen, vaikuttavin biisi oli: "El pueblo unido jamas sera vencido!" Ja taas itketti. Istuimme muovituoleilla. Lopuksi ihmisiä kehotettiin viemään tuolinsa seinustalle. Pari minuuttia niin kaikki tuolit oli siirretty. Tuskin onnistuisi Suomessa...

Näyttämö oli koristeltu huiveilla. Ne olivat niiden huiveja jotka välttyivät kidutuksilta ja olivat pakolaisina eri puolilla maailmaa. (Eijan mieskin oli Chilen-pakolainen, Ruotsissa. Hän ei tosin noihin kidutuspaikkoihin joutunut)

Huono kuva, mutta pääsin Inti Illimanin perustajan kainaloon.

Pieniä kevennyksiä loppuun. Selma muistaa useita kertoja päivässä sanoa kasvorypyistäni jotain. Kerran totesin, että ei niistä aina tarvitse sanoa, ne ovat ja pysyvät ja olen aika iäkäs ihminen. Johon Selma: Siksi sanon kun ne ovat söpöjä (diplomaatin tytär!). Aila puolestaan kerran sanoi, että hän ei ole tosi kiva vaan tyhmä. No miksi olet tyhmä? No kun tykkään niin paljon Astasta. Saan tosi paljon haleja ja pusuja, koska "me rakastetaan sua". Kerran altaalla tytöt pyysivät, että olisin hirviö (en saa koskaan olla prinsessa kuten he) ja ajaisin heitä takaa. Sanoin etten jaksa kun olen vanha ja väsynyt. Johon Aila: Et sinä ole vanha ja väsynyt, sinä olet pelkkä Asta.

Tämmöistä tällä kertaa. Yritän reippaasti kirjoitella blogiini, sillä kolmen päivän päästä lähdemme reissuun "ulkomaille" ja silloin varmaankin tulee taas vaikka kuinka paljon kerrottavaa sanoin ja kuvin.