3.10. Maanantai. Ja taas nenät kohti uusia seikkailuja.

Taukopaikalla taas ystävä!

Liikuimme joko isolla tai pienellä bussilla, riippui hieman teiden kunnosta ja maastosta.

Leppoisa kuljettajamme. Hänen kyydissään matkasimme kaikkiaan 1 200 kilometriä.

Nyt matkasimme Sorocaan, pohjoiseen. Tiet olivat enimmäkseen aika kehnoja, täritti kunnolla ja sisäkalutkin saivat jumppaa.

Koska kirjoitin kaiken aikaa, mitä meille kerrottiin, nyt on välillä vaikeuksia saada käsialasta selvää... Yksi tieosuus oli oikein tasainen ja hyvä, siitä on kiittäminen Yhdysvaltoja, joka oli tien rahoittanut.

Soroca on tunnettu linnoituksesta (vuodelta 1475), jolla oli tärkeä rooli puolustuksessa turkkilaisia vastaan. Kaupunki on tunnettu myös mustalaisistaan, jotka yllätys, yllätys - ovat varakkaita!

Matkalla pysähdyimme Kiitollisuuden kynttilä-muistomerkillä. Se on pystytetty seudun korkeimmalle paikalle vuonna 2004 kulttuurin muistomerkiksi. Korkeus on 29,5 metriä.

Saavuimme Sorocaan. Se on 37 000 asukkaan kaupunki. Linna oli hieno ja kauniilla paikalla. Se on viime vuonna restauroitu EU:n avulla. Maanantai taitaa kaikkialla olla päivä, jolloin museot ovat kiinni ja tähänkin paikkaan ihan meitä varten oli saatu opas paikalle. Meidän siivellä sai hollantilaisryhmä kuulla myös tarinaa linnasta. Opas oli hauska, innostunut työstään. Ja kun on innostunut, ei huomaa ajan kulua... Olen koko ajan kulkenut muistiinpanojeni kanssa paikasta toiseen, jostain syystä tällä hetkellä minuun iski kyllästys. En jaksanut keskittyä oppaan puheisiin, enkä kuullut Petrin tulkkauksia. (Tätä osuutta joku matkalla mukana ollut voi kommenteissa tarkentaa, jos siltä tuntuu).  Olen kirjannut vain, että linnassa on viisi tornia ja 27 kanuunaa. Ja että kaikki, mikä on pyöreää, on vahvaa.

Linnan opas.

Emme jalkautuneet mustalaisten vieraaksi (ohjelmassa luki, että piipahdamme mustalaisten vieraana), ajoimme vain mustalaisalueen läpi autollamme. Kaiketi ei ollut turvallista poistua bussista. Heitä on kaupungissa paljon, noin 2 000.Hulppeita ovat talonsa, kuuluvat mustalaisten yläluokkaan. Mustalaisia on ollut Moldovassa aikojen alusta. He ovat aikoinaan tulleet Intiasta, olleet hallitsijoiden tanssijoita ja laulajia. Monet rakennukset ovat kesken verotussyistä. Neuvostoaikana täällä asui kuuluisa ja varakas mustalaisruhtinas, joka oli liikemies. Hän, parooni, kävi ulkomailla tapaamassa kaltaisiaan. Mustalaisten elämä täällä poikkeaa esim. Romaniasta, täällä he ovat omalla elämäntyylillään osa yhteiskuntaa. Joka sunnuntai ihmiset aiemmin kokoontuivat laulamaan, soittamaan ja tanssimaan horaa. Muusikot olivat mustalaisia. Neuvostoaikana perinne katosi. Mustalaisammatteja ovat mm. ennustaja, avioliittoneuvoja, hevoskauppias, seppä...  

Mustalaisten taloja. Komeita ovat! Kuvat ovat huonoja, napsittu vauhdissa bussin ikkunasta.

Oppaamme Elina kertoi meille bussissa istuessamme monia mielenkiintoisia asioita Moldovasta. Olemme nähneet monia kauniin sinisiä taloja. Väri kuulemma saadaan sekoittamalla vettä sopivassa suhteessa kalkkikiveen. Moldovassa tykätään juhlia, juhlia järjestetään kaikenlaisista syistä. Koko maaliskuu juhlitaan, se on rakkauden juhla (en saa nimestä selvää: Martishort?), hyvän ja uudelleensyntymisen symboli. Juhlan värit ovat punainen ja valkoinen ja tuonvärisiä tupsunauhoja pidetään vaatteessa sydämen kohdalla. Ihmiset antavat toisilleen ja esimerkiksi opettajille lahjoja. 1.3. annetaan ystävälahjoja. Jotkut keräävät niitä ja ripustavat kukkiviin puihin juhlan jälkeen. Maaliskuussa on myös naisten päivä, joka on vapaapäivä. Vastaavaa juhlaa vietetään myös Bulgariassa ja Romaniassa. Esimerkiksi lähes kaikille juureksille ja vihanneksille on oma juhlansa (noin kärjistetysti).

Moldova on ylpeä viineistään, omenistaan ja suklaastaan, eikä vain ylpeitä, ovathan ne vientituotteita. Aiemmin taisin jo mainita, että Moldova on Albanian ohella Euroopan köyhin maa. Minimipalkka on 80 euroa ja keskipalkka 180 euroa. Keskiluokka on suppea, kuilu rikkaiden ja köyhien välillä on selkeä. Kansa on onnellista köyhyydestä huolimatta. Optimismi on kansan luonteenpiirre. Ja hyvä viini on "optimismin lähde". Niin ja suklaa. Suklaatehtaan nimi on suomeksi "Ilo". Tunnuslause on, että "yhdessä elämä on makeampaa". Moldovalaiset ovat ahkeria ja he ovat ulkomailla arvostettua työvoimaa.

Moldovassa on mittava terveydenhuolto. Osa lääkkeistä on ilmaisia. Sairaanhoito on ilmaista. Sairausvakuutus kerätään palkoista. Yksityinen ja julkinen terveydenhoito kulkevat rinta rinnan. Julkiseen on jonoja, eikä hoito ole aina laadukasta. EU:lta on tullut rahaa olojen parantamiseksi. Romania on avustanut ja ollut perustamassa lääkärihelikopterijärjestelmää. Äitiyslomalla äiti saa 45 % palkastaan. Hän voi olla vapaalla maksimissaan kolme vuotta. Tosin tuota hienoa etuutta on usein taloudellisesti mahdoton toteuttaa. Perheissä on keskimäärin 1,4 lasta.

Viinitilat sijaitsevat maan eteläosissa, pohjoisessa ne eivät niin hyvin menesty. Maan pohjoisosat ovat erikoistuneet omenatarhoihin ja niiden vienti on merkittävä tulonlähde. (Enpä ole aiemmin nähnyt niin paljon omenapuita!) Maatalouden kehittäminen on Moldovan kehitysprojekti. Maailmanpankki pyrkii parantamaan menetelmiä ja välineitä. Ruotsi on vahvasti projektissa mukana.

Jalkauduimme hetkeksi keskelle yhtä omenatarhaa.

Täälläkin keskittymiseni karkasi. (Keskityin harmittelemaan sitä, että omenatarhassa on niiiin harmillisen paljon pilaantuneita omenia;voisi olettaa, että omenat ovat luomuja). Seuraavat kuvat kertovat pysähtymisemme syyn.

Jäljellä olevat, 1700-luvulta peräisin olevat ovat nykyään suojeltuja. Nämä kohteet ovat maan pyöreyden mittaamiseen? No, meikäläinen ei kuunnellut...

Poikkesimme syömään venäläiseen, vanhauskoisten ravintolaan. Ennen ruokailua oli vessatarpeita. Kuljettajamme vinkkasi minulle, että pihan perällä on myös vessa, ei tartte jonottaa. Mutta se oli matkani epämiellyttävin vessakokemus. Voi sitä reikävessan hajua ja näkyä. Nenästä kiinni ja suun kautta hengitys, jotenkin liritys onnistui... (jonotusvessa kuulemma oli ihan ok vesivessa...) Muuten ravintola oli siisti ja ruoka oli hyvää. Tykkään venäläisistä ruuista. Söimme ensin raikkaan kurkku-tomaatti-sipulisalaatin, sitten vihanneskeittoa, pääruuaksi pelmeneja ja jälkkäriksi lättysiä kera vattuhillon, teetä ja kahvia. Nam! 

Matkamme eteni Rudi Arionestin luonnonkauniille luonnonsuojelualueelle ja sen nunnaluostariin. Tie oli sellaista kärrypolkua, että kaikista muistiinpanoistani en mitenkään saa selvää. Kylässä on 1900 asukasta. Siellä on metsää, kanjoneita ja luolia. Mineraalipitoinen lähde sijaitsi lähellä luostaria, siellä kuljettajamme kävi täyttämässä vesipullonsa...

Luostari on 1700-luvulta, mutta Neuvostoaikaan se oli muussa käytössä. 1990-luvulla se tuli uudelleen luostarikäyttöön. Aiemmin se oli munkkiluostari, nyt nunnien valtakunta. Tarina kertoo, että Rudin veljekset olivat tilanomistajia. Kuningas vieraili heidän luonaan 30 päivän ajan, ja lähdevesi paransi kuninkaan. Kuningas päätti perustaa kiitokseksi luostarin. Nyt luostarissa on 30 noviisia ja kolme miespappia.

Luostarin piha oli mielettömän kaunis: kukkia, kukkia, kukkia! Mutta kukat tietävät sitä, että amppareita oli myös mielettömästi... Syysasterit omassa pihassani ovat aina hieman rumia, kukkineita ruskeita möykkyjä täynnä. Täällä sellaisia ei ollut (ei muuallakaan jossa kyseisiä kukkia näin), aivan upeita nekin. Valokuvata sai vapaasti, mutta luostarin asukkaiden kuvaaminen oli kiellettyä.

Luostarin portilla seremonia naisille. Hamoset päälle (polvet eivät saa näkyä) ja huivit päähän. Minua tämä "seremonia" ärsyttää. Kait olen sitten parempi ihminen Jumalan silmissä kun "keinotekoisesti" minut sonnustetaan näihin kamppeisiin. Mahtoi Jumalaa vähän naurattaa se portilla sählääminen...

Yllä alttaripaikkoja. Niitä on neljä ristin muodossa, yksi on oven takana. Oven takainen tila on vain papille. Messun aikana ovi on auki, jolloin muutkin sen näkevät. Alttaripaikkojen välissä ei saa kävellä "poikittain".

Tämmöisiä söpöjä naisia! (Harmittaa, ettei kuvia saa isommaksi)

Parantava lähde. Join mukista sen vettä, tuloksia odotellen...

Meitä opastava nunna oli surumielisen näköinen, puhui hiljaa ja hän loi katseensa enimmäkseen käsiinsä. Siksi aloin katsella hänen käsiään, lähellä kun seisoin. Huomasin, että toisen kämmenen sisällä oli rukousnauha. Nunnan kynnet olivat todella lyhyet, niin lyhyiksi kynsiä ei leikkaamalla saa. Pitääkö niiden olla sellaiset? No, toivon että hän oli tehnyt oikean valinnan elämälleen ja oli onnellinen. Ihan varmasti oli.

Sitten olikin haastava pikku rupeama päästä pikkubussillamme sitä kärrypolkua pitkin takaisin vähän isommalle tielle. Taitava kuljettaja meillä! Ajelimme Chisinauhun, majoituimme uudelleen Radison SAS-hotelliin. Oli mukava istahtaa päivän päätteeksi hotellin terassille. Tilasin hampurilaisen iltapalaksi. Kauan ei jaksanut istuskella ja huoneessa suoraa päätä nukkumaan.

Kaisalle ja minulle pitkän pohdinnan jälkeen kehkeytyi ajatus, että emme lähtisikään huomiselle järjestetylle kierrokselle (pari luostaria, luonnonsuojelualue, lounas aidossa moldovalaisessa ravintolassa) vaan jäisimme kaupunkiin, tutustumaan siihen päivänvalossa. Toki ilmoitimme Petrille, ettei meitä tarvitse aamulla bussiin odottaa.

Jatkuu toiste!