Seuraavana päivänä meidät vietiin tosi isoon ja juhlavaan tapahtumaan: Ersä Lähde, Ersänj lisjma prjä. En tuosta mitään ymmärrä, mutta seremoniat olivat isoja, hienoja! Satoi, mutta sen ei annettu haitata tunnelmaa. Kylä, johon saavuimme, oli nimeltään Lukojanov. Vajavaiset ja puutteelliset selitykseni annettakoon anteeksi, sillä tosiaankaan en osaa venäjää, enkä koko ajan voinut roikkua jonkun suomalaisen, venäjää puhuvan iilimatona... Hyvä näinkin, aika paljon sain irti matkasta kuitenkin.

"Meidän" Toorama-kvartettimme estradilla!

Pitkä, vaikuttava, harras seremonia kukkulalla. Tästä olisi ollut mukava tietää enemmänkin. Paljon rukouksia, joita kansa toisti.

Nuo sortsit ei oikein istu kokonaisuuteen, ihan vaan oma mielipiteeni... Mutta toisaalta, puntit eivät kastu, satoi nimittäin aikamoisen reippaasti.

Hän on paikallinen "Lönnrot". Runon, perinteen kerääjä. Saimme maistaa hänen tarjoamiaan hillopullia! Meidät esiteltiin kaikille tärkeille henkilöille.

Juhla-alueen takalaitamilla oli toritunnelmaa, kiersin pikaisesti tsekkaamassa.

Hattua en ostanut, mutta ostin söpön, pienen pöllön. Keräilen lintuja, mutten mitenkään intohimoisesti. Pöllöjä minulla on aika monta, tykkään niistä ja varsinkin espanjalaisten uskomus pöllön tuottamaan onneen viehättää minua.

No kukapa hän sitten on? No sama toimittajamies, joka toimittajana pyöri koko ajan seurassamme ensimmäisen päivän museoalueella ja haastatteli televisioonkin meistä muutamia. Tuli halaamaan, tunnisti vaikka olin sadetakkini sisällä. Hänellä oli aika iso rooli siinä äskeisessä kukkulan seremoniassa.

Yksi alueen aukioista oli täytetty pitkillä pöydillä, joiden ääressä juhlaväki kävi syömässä ja juomassa. Koska olimme "arvovieraita", emme jonottaneet keittoa padoista vaan sitä tarjoiltiin meille pöytään. Taas vähän kiusallista..

Lammaskeittoa. Lisukkeena kurkkua, leipää ja tietysti votkaa.

Sattumat lautasilla sen verran suuria, että paras oli kaluamisote!

Ja juomaahan taas piisasi...

Korkkasin uuden sadetakkini! Otin mukaani matkaan vain yhden takin, paras valinta!

Ystävyyden maljoja nosteltiin.

Lihan koostumus vai mikä Petriä mahtaa kiinnostaa?

Näissä padoissa keitto kypsyi.

Tässä hämmennetään yrttiteetä.

Tässä sitä jonotetaan.

Iloinen yrttiteen jakelija.

Bongasin teenjakelupisteen läheltä Tooraman poikia. Kaikki lähellä olevat poseerasivat iloisesti!

Hän on nainen, joka omalla kustannuksellaan yhden naisen tomistossaan julkaisee paikallista lehteä. Upeeta!

Hiljaisuus.

Ohjelmaa päälavalla oli kaiken aikaa.

Ja ohjelmaa oli toisaallakin. Siinä taas tuo tv-toimittaja kameramiehineen. Meidät kaapattiin uudelleen tv-haastatteluun, vuorossa Kalevi. Rääkissä myös Petri ja minä. Halusivat tässä vaiheessa tietää, miten olemme kokeneet matkamme. Nämä kaksi "rainaamme" nähtiin kuulemma telkussa kahdesti, toisella kertaa venäjäksi, toisella kertaa ersiläisten kielellä. En ole vielä nähnyt niitä, näenköhän joskus, huh!

Lapsillekin oli touhupaikkoja.

Ihania asuja! Toinen vasemmalta on tulkkimme ekan päivän museorupeamastamme. Nykyinen fb-kaverini, just Suomessa, Helsingissä käynyt suomalais-ugrilaisten kansojen festareilla . Valitettavasti en päässyt hänen kuoroaan kuulemaan, oli tarkalleen samaan aikaan pakollinen juttu, vieläkin harmittaa.

Arvostetun herran rintamus.

Ja miten hieno käsityön näyte vyötäröllään!

Tässä em. yksityiskohtien mies, joka tällä kertaa valittiin Tsaariksi (miehen nimi jäi minulta kuuematta tai ymmärtämättä)l. Kuvassa myös venäjänkielentaitoinen Kyllikki ryhmästämme.

Satuin kohdalle, kun Kyllikki jututti miestä. Tämä oli vuosi sitten omalla kielellään puhunut eestiläisille, jotka ymmärsivät hänen puhettaan, mies kertoi liikuttuneensa. Tsaari (nimitän häntä nyt sitten tsaariksi) kertoi, että aiemmin tässä kylässä on sattumoisin vieraillut vain yksi perhe Suomesta, olemme ensimmäinen ryhmä, hän kiitti meitä juhlavieraita. Tsaari on ollut alueen ensimmäisen museon perustaja, museon aikaansaamisessa avusti Castrén-seura Suomesta. Museo on samalla myös koulutuskeskus, ja siellä esitellään sukulaiskieliä, 24 sukukansaa. Tärkeää on siirtää omien kansojen perinteitä tuleville sukupolville. Mies pahoitteli, että Suomi on niin kaukana, mutta kuitenkaan naapurikansatkaan eivät välttämättä ymmärrä toisiaan. Oka-joessa on ollut kansoja yhdistävä järvi. Esi-isät asuivat jo 4 500 vuotta sitten seuduilla - suomaa - Suomi! Castrén kierteli tutustumassa seutuun 1800-luvulla. Alue, jossa nyt olimme, perustettiin vuonna 2011 ja se on ensimmäisiä Venäjän etnoalueita.

Ersäläisten (mitenköhän tuo kirjoitetaan?) lippu on valko-puna-musta. Näitä värejä käytetään myös vaatteissa. Musta = esi-isät maan alla, punainen = tämä elämä, valkoinen = Jumala, henkinen taso. Vasemmalla oleva muistomerkkikivi on rakennettu yksityisellä rahoituksella. Tauluun ovat nimensä saaneet kymmenen tärkeintä ersäläistä sankaria, kaikkien nimet eivät tauluun mahtuneet. Nämä sankarit puolustivat kansaa hallitsijoiden julmuuksilta.

Hän oli naissotilas, joka poltettiin elävältä 1600-luvulla.

Hän oli marttyyri, joka vastusti kristinuskoon käännyttämistä. Hänet poltettiin elävältä ristillä öljyllä voideltuna. "Kansaani puolustan, miksi minut poltetaan?"

.

Gusma Aleksei (?) halusi palauttaa luontouskon. Häneltä revittiin nenä ja korvat, pakotettiin maanpakoon 1810-luvulla ennen Napoleonin sotaa. Seudulla kunnioitetaan edelleenkin luonnon uskontoja.

Sitten olikin aika poistua.

Hirmuinen peto meinasi syödä kamerani ja minut parkkipaikalla.

Oikeasti hän oli tällainen ihku pentu - en meinannut malttaa mennä haleiltani autoomme! Sain koiraeliksiiriä!

Matkalla hetkeksi pysähdyimme paikkaan, joka oli vartioitu ja jossa aidan takana oli pala historiaa. Aikoinaan ei ollut teitä, ihmisiä kuljetettiin lentokoneilla.

Simo totesi, että taas pääsi Asta filmiin (aiemmin TV:hen ja nyt kameravalvontaan).

Matkamme jatkui, siitä seuraavalla kerralla - jokohan se sattuisi olemaan viimeinen osio, huh. No, katotaan.