Piti itse asiassa laittaa koko Moskovan viikko tähän yhteen pakettiin, mutta jostain syystä koneeni ei suostu tallentamaan kaikkia kuvia. No, laitetaan sitten se, mitä ennätin saada tallennetuksi.

Lähdimme 14.3. koko kolmen Koon kova kopla eli yksi Korppi ja kaksi Koskelaa junalla taas jyskyttelemään Moskovaan. Tällä kertaa kenellekään lähtijöistä ei tullut kiire, joten matka alkoi leppoisasti. Kaikkein parasta oli, että Selmalle oli hankittu uudet ihanan kevyet rattaat, jotka menevät kokoon pienellä käden liikkellä - jee, ihanaa! Ensin fiilistelimme hytissämme ja sitten siirryimme ravintolavaunuun.

Selman kanssa tietty tilasimme kuten aina, munakkaat. Anu tilasi hirveältä happamalta (minun inhoni) haisevat plätyt. Ruokia odotellessa äidillä ja tyttärellä oli aikaa tutkia kuvakirjaa (kuvassa etualalla Selman omenajuoma).

Iloksemme käytävän toiselle puolelle tuli Lahdessa viikonloppua viettänyt moskovalaisseurue. Parasta oli, että heidän porukassaan oli Lija (?), pari kuukautta Selmaa vanhempi neitonen. Ujon lähestymisen jälkeen tytöt tutkivat lattialla Selman kirjoja. Sitten aikuiset keksivät jaloittelun ravintolavaunun käytävillä - kukin aikuinen vuorollaan käsi kädessä kahden tyttösen kanssa. Sitten tytöt keksivät korkeiden, pyörivien baarijakkaroiden olevan karuselleja. Oikein mukava rupeama!

Moskovan ruuhkassa (ketjukolari) lyhyehkö taksimatkamme rautatieasemalta Anun asunnolle kesti ainakin tunnin. Anu lähti pika pikaa töihin, me Selman kanssa asetuimme taloksi ja menimme sitten blineille Arbat-kävelykadulle. Nämä blinit eivät siis haise inhottavalle happamalle maitotuotteelle vaan ihan normaaleilta lätyiltä. Selman suosikit ovat juusto-kinkku (paras kuulemma!) sekä jauhelihatäytteet, minun suosikkini on kaalitäyte.

Jatkoimme minulle uuteen liukumäkipuistoon (kuten miltei joka päivä viikon aikana), jonka Selma oli isänsä kanssa tammi-helmikuun aikana löytänyt. Selmasta on tullut iso tyttö sitten edellisen joulukuisen Moskovani. Nyt kavutaan rappuja tai kehikoita pitkin korkealle isoihin liukumäkiin (kuvia myöhemmin).

Moskovan viikon säät vaihtelivat melkoisesti. Aluksi oli pari kirpeää talvipäivää, sitten yksi tavattoman kylmäviimainen päivä. Sen jälkeen satoi vuorokauden lunta niin, että rattaiden kanssa oli vaikeuksia liikkua ja traktorit ja lapiomiehet urakoivat lumia pois mm. meidän käyttämältämme Arbat-kadulta. Seuraavana päivänä satoi koko päivän vettä, eikä edellisen päivän lumikinoksista ollut mitään jäljellä.

Sattuipa niinkin hauskasti, että saapumispäivänämme myös Akseli tuli työmatkalle Moskovaan ja yöpyi kaksi yötä luonamme.

Alkuvaiheen "kohtuukylmänä" päivänä kävelin Selma rattaissa eläintarhaan. Voi hyvänen aika, miten auttavaisia moskovalaiset ovatkaan kun lapsen kanssa on liikkeellä! Jouduimme mennen tullen pariin otteeseen menemään alikulkutunneliin: rappusia alas ja sitten taas ylös. Nuoret miehet nappasivat rattaat, kerran yksi nainen nappasi Selmankin kantaen hänet ylös. Paluumatkalla eräs nainen kantoi rattaat alas ja halusi tietää, mistä suunnasta nousemme ylös. Näytin, hän jäi kävelemään rinnalle meidän hidasta vauhtiamme ja kantoi sitten rattaat ylöskin.

Eläintarhaan mennessämme huomasin jonkinmoisen elintarvikekioskin ja kuuntelin vatsaani, joka halusi välipalaa. Ostin umpimähkää piirakan, jonka Selman kanssa yhdessä mussuttelimme kioskin kupeessa. Piirakka oli rapea lihatäytteinen keitinpiirakan tapainen, erinomaisen makuinen. Kun se loppui, Selma vaati lisää. Ostin toisen, senkin jälkeen tyttö vaati lisää. Päätin kuitenkin, että nyt riittää. (Kerran kun olimme blinikantiksessamme, Selma mussutteli innolla oman kinkku-juustoblininsä. Minä ennätin oman kaaliblinini kanssa vasta puoliväliin kun Selma vaati lisää. Annoin osan omastani ja edelleen tyttö vaati lisää. En ostanut, vaan lupasin, että mennään syömään kotiruokaa, jos on nälkä. Tervetuloa vaan Moskovan-blineille!)

Oli kylmä, mutta jotenkin tarkenimme. Eläimiä oli aika vähän ulkona, mutta juuri ja juuri riittävästi meidän viihdyttämiseksemme. Selma oli erityisen ihastunut lintulammikon asukkaisiin - mennen ja tullen halusi roikkua aidalla ja ihailla kauniita lintuja.

Näimme aivan ihastuttavat jääkarhulapset, valitettavasti kuva on sen verran kaukaa, että pikkupallerot eivät näy kunnolla. Jostain syystä karhujen oleilutilassa oli sellainen teillä käytettävä oranssi töttero (jos esim. suojateitä on maalattu) ja toinen lapsukainen laittoi sen päähänsä ja kieriskeli ja kiemurteli saadakseen sen pois. Voi hyvänen aika miten olivat söpöjä otuksia!

Viime kerralla eläintarhassa Selmalle parasta oli päästä ajamaan lentokonetta. Nytkin siihen vempaimeen toki piti päästä, mutta nyt vieressä oleva heppa kiinnosti enemmän eli senkin selkään täytyi toki päästä. Edellisellä kerralla Selma oli aivan liian pieni yksin ratsastelemaan vaikka aikaa on kulunut vain muutama kuukausi!

Seuraavan kuvan veijari taisi olla suurin suosikkini. Hänen jättikokoinen oranki-isänsä puuhasteli omiaan, mutta tämä lapsukainen halusi makoilla leppoisasti selällään meikäläisiä lempeästi tarkkaillen ja samalla äitinsä tisua hiplaillen. Voi miten inhimillinen tapaus ilmeineen kaikkineen!

Kuvayritykset loppuivat tähän. Muutama sana vielä kokemuksista. Tälläkin eläintarhareissulla minut pysäytettiin kymmenisen kertaa ja kysyttiin neuvoa. Kait rattaiden kanssa pyyhältävä muija oletetaan paikalliseksi. Kiusallista, kun ei osaa neuvoa eikä edes tiedä mitä kysytään. Kerran kun olimme Selman kanssa tulossa liukumäkipuistosta, emme päässeet etenemään kapealla kadulla minnekään, koska autoja oli pitkin ja poikin eivätkä nekään päässeet minnekään. Meitä vastaan jalkakäytävällä tuli nuori nainen, joka sanoi jotain. Vastasin englanniksi, että en puhu venäjää. Nainen osoitti vieressämme olevan talon katolle ja sanoi paikan olevan vaarallinen (kait putoilevien jäiden ja lumien takia). Mutta siinä seisoimme kun emme muuta voineet,  kunnes autot jotenkin pääsivät sokkeloimaan kadun vapaaksi.

Anun asunnossa on kaksi vessaa, toisessa suihku ja toisessa amme. "Minun vessassani" on suihku, mutta sieltä tulee nykyään vain kylmää vettä (yleensäkin hanoista tulee tavattoman pitkään jääkylmää vettä - valtavaa veden tuhlausta!). Päätin mennä Anun vessaan suihkuun. Mutta enpähän osannut laittaa suihkua päälle, olipa kiemurteleva kokovartalopesukokemus hanan alla...

Kun eläintarhassa menimme apinataloon, huomasin rappusten vieressä luiskan. Aioin mennä sille rattaiden kanssa mutta en huomannut luiskan edessä olevaa pikkuluiskaa, koska silmälasini olivat valossa tulleet supertummiksi. Siinä sitten emäntä kaatui niin että ihan polviin sattui. Jostain putkahti nuori mies sekunnissa auttamaan minut ylös ja työnsi rattaat tasanteelle. Nolotti! On sitä vaan niin hidas ja kömpelö, ehkä tämän huomion olen antanut tulla tietoisuuteeni "vasta tässä iässä". Kun esimerkiksi kasailen rattaita, laitan lapaseni kainalooni. Joka ikinen kerta löydän ainakin toisen niistä kadulta (liukas takki, seliseli...).

Riitta, katso edellisen blogini viimeisin kommenttini. Hyvää matkaa toivottelen!

Tultiin tänään Pertin kanssa Torrolle. Lunta on paljon vieläkin. Sisällä oli sentään 11 lämpöastetta tullessamme eli kevättä kohti... Yöpakkasta luvattu melkoisesti, joten huomenna aamupäivällä voisi hiihtäminenkin onnistua. Kotipolkumme on aurattu niin hienoksi, että lumipetankkikaan ei olisi mahdotonta. Katsotaan. Ja toivottavasti kuvat suostuvat jatkossa tallentumaan kuvagalleriaan, muuten on vaikea purkaa etelän ja idän rästejä.

Tulipa tässä vielä mieleeni Teneriffalta yksi juttu (Teneriffaa siis tulossa vielä paljon blogiini jos kone suo). Pertti keksi muutamia vuosia sitten, että tyhjentyneitä C-porepötyköitä voi hyödyntää niin, että kerää niihin 2-eurosia. Ne ovat tarkalleen sopivan kokoisia putkiloon. Uskomatonta, että yhteen tuollaiseen putkeen mahtuu peräti 120 euroa! Sellaisia otimme etelään mukaamme seitsemän - ajatelkaa, miten paljon rahaa! Hassua oli se, että kuljin aina putkilo laukussani. Kun oli kaupassa tai ravintolassa maksun aika, kaivoin "rahapussini" esille. Yleensä nolotti, mutta aloin tottua siihen. Poikkeus. Kun olimme postissa, virkailija oli aivan ihastunut siitä, että maksoin kaksieurosilla ja syy oli, että ne olivat häneltä lopussa. Ilahdutin häntä vaihtamalla vielä kolmellakympillä kaksieurosia. Virkailija hihkui ja elvisteli naapurivirkailijalleen tätä ilosanomaa.  Kantaruokakaupassa varmaan ihmeteltiin hullua suomalaista. Olin niin hullu, että esimerkiksi Pertti ei kehdannut kertaakaan kaivella pötkylöä esille. Mutta suosittelen tätä lähesvaivihkaatapahtuvaasäästämistä!